Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Pöönää ja mustelmia

Muistan kahvin tuoksun, mustiin pukuihin ja valkoiseen pikkuessuun sonnustautuneet kahvin kaatajat, kakkuvadit, pikkuleipävuoret, tädit ja sedät ja puheensorinan – ja ennen kaikkea sen hirveän kahvimyllyn. Ennen aikaan – ennen somea ja virtuaalimaailmaa – pidettiin tiuhaan kestejä, kutsuja, kekkereitä, kalaaseja, isojakin pitoja, ja juhlan aihe oli mitä moninaisin. Täytettiin pyöreitä, pidettiin ompelu- ja lähetysseuroja, rukous- ja diakoniapiirejä tai oli muuten vain ”meidän vuoromme” kutsua. Kyläiltiin ystäväperheiden kesken varsinkin jouluna ja uunnavuonna. Vierailuita järjestettiin huolellisesti, niihin lähetettiin kutsu, pukeuduttiin ja vietiin kukkia. Käteltiin, keskusteltiin, istuttiin kakkulautanen polvella ja kahvikuppi hyppysissä. Oltiin sosiaalisessa tapahtumassa. Kaikki hymyilivät, lapsia taputettiin päälaelle ja kehuttiin. Salin puolelle ei lapsilla ollut asiaa, ja jos oli, niin ei saanut ottaa pöydästä ennen vieraita eikä ennen kehotusta, ei saanut juosta eikä metelöidä, ei saanut puhua ellei kysytty, piti niiata, hymyillä ja katsoa silmiin. Keittiössä antoi pitoemäntä kakkua ja pikkuleipää. Apuväki hyöri, vesi porisi, kahvia mitattiin sekaan, kuohautettiin ja selkiytettiin. Kiiltävää pannua juoksutettiin täytettäväksi vähän väliä, tarjoiluvateja täydennettiin, ja taas tarvittiin uutta pöönää. Minulla oli luottamustehtävä, joka ei ollut varsinaisesti mukava: minun piti jauhaa kahvia neliskanttisella käsimyllyllä, jossa oli pieni laatikko sisällä. Kahvin piti olla riittävän hienoa, ja myllyn vääntäminen vaati voimaa, joten myllyä oli pidettävä polvien välissä – ja voi, miten kipeitä mustelmia puisen myllyn reunat aiheuttivat. Hopeanhohtoinen pannu oli sievä, mutta sen myssy oli satumainen. Kas siihen oli kuvioitu Mikki Hiiri korvineen, ja pannulappuun oli virkattu ihania kohokukkia. Tämä setti on minulla edelleen muistona lapsuuden kodistani. Hyllyllä pölyttyvä vanha kahvipannu loihtii kahvintuoksuisia muistoja – kenelläpä ei olisi omanlaisiaan – lapsuuden leimaamia muistikuvia, ajan myötä hämärtyviä mielikuvia.