Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Pelonsekaisia ovat tunteeni, kun etsin lämpöhalvauksen partaalla hoippuvia ystäviäni

Miten ihana onkaan tämä Suomen kesä! Näin on moni sanonut kuluvasta suvesta, eikä takuulla syyttä. Minäkin yhdyn tuon lauseen perussanomaan, sillä lämpöä on riittänyt kaikille. Mutta mitalilla on myös toinen puoli. Palaan ajassa taaksepäin. Vuoden 2017 kesän muistamme kaikki. Jatkuvat sateet ja koleus toivat tullessaan katovuoden monille maatiloille. Viime talvi ja kevät olivat nekin poikkeuksellisen pilvisiä ja sateisia. Aurinko pysytteli visusti piilossa. Harmautta piisasi, ja tuo harmaus iskostui myös ihmismieliin. Sitten saapui toukokuu. Tapahtui täydellinen muutos säätilassa, vain muutaman päivän aikana. Lämpötila nousi nopeasti, ja lopulta, ennen kuun puoliväliä, saapui helle. Sitä riittikin sitten koko loppukuuksi. Sateet loppuivat tykkänään, ja armoton kuivuus alkoi näkyä kaikkialla, varsinkin siemeniä odottavilla pelloilla. Kylvöt tehtiin pölypilvien keskellä. Kesäkuu tuli ja ilma hiukan viileni. Mutta sateita ei kuulunut. Maajussin huoli saavutti ääripisteensä. Nurmet kuivuivat pystyyn ja ensimmäinen tuorerehusato jäi alle puoleen normaalista. Laitumet lakkasivat kasvamasta ja viljatkin saivat oman shokkihoitonsa. Totuus onkin, että tätä kirjoitellessani joudun toteamaan, että hyvää viljasatoa ei enää mikään pelasta. Saamme siis toisen katovuoden peräkkäin. Vaikka vettä juhannuksen tietämissä paikoin saatiinkin, se ei paljoa lohduta. Sade tuli toki tarpeeseen, mutta ainakin osaksi liian myöhään. Nurmet sentään piristyivät, mutta selvää on, että syksyllä puidaan paljon vihreätä viljaa. Jälkiversonta on pitänyt siitä huolen. Muistan lapsuudestani monenlaisia kesiä. Pääasiassa ne olivat vähäsateisia ja lämpimiä, mutta harvoin mitattiin +30 asteen lämpötiloja. Tätä kirjoittaessani heinäkuussa 2018 hikoilen pirtillä +33 asteessa, ja helteinen säätyyppi on jämähtänyt Suomen ylle. Huoli selviytyä tulevasta talvesta karjan kanssa kasvaa päivä päivältä. Miten suureksi rehupula muodostuukaan? Kirjoittelin Tyrviksen ensimmäiseen kolumniini vuosia sitten, että jokaisella suomalaisella, erityisesti sastamalalaisella kuntapoliitikolla, pitäisi olla lehmä. Nyt en niin kirjoittaisi. Siksi pelonsekaisia ovat tunteeni, kun etsin lämpöhalvauksen partaalla hoippuvia ystäviäni laitumen varjoa tarjoavilta alueilta.