Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Isänpäivän aattona – "Ristin vieressä on rakkaan isäni nimi sekä kaksi hänen elämänsä tärkeää päivämäärää"

Vihaan marraskuuta. Vihaan tätä viimaista ja kolkkoa vuodenaikaa, kuuraa ja pakkasta, mustia, luurankomaisia puita ja pimeää - sitä, että yö saapuu ennen kuin iltahämärä on edes laskeutunut valottoman päivän jatkeeksi. Maa kylpee lammikoissa. Kengät kastuvat ja olo tulee entistä kurjemmaksi. Avaan rautaportin. Sen kylmyys ei tunnu nahkasormikkaan läpi, mutta soinniton kolahdus jotenkin karmii ja tuo epämiellyttäviä, hataria muistoja kaukaa menneisyydestä. Joka kerran arastelen koskettaa tuota porttia, väylää elävien alueelta kuolleiden puolelle. Tihuttaa. Tuulee. Yritän sytyttää tulitikkua, mutta ne sammuvat yksi toisensa jälkeen heti leimahdettuaan. Viimein onnistun saamaan liekin kynttilään ja asetan sen varovasti hautakummulle kanervien ja ruusujen lomaan. Kivessä on ristin vieressä rakkaan isäni nimi sekä kaksi hänen elämänsä tärkeää päivämäärää. Ja nuottiavain. Se on oudosti vinossa. Ehkä kivenveistäjä ei ollut riittävän musikaalinen asettamaan sitä oikein. Kummallista, miten mitättömät yksityiskohdat tunkevat ajatuksiin silloin, kun mielessä on jotakin paljon suurempaa ja tärkeämpää. Vaikka isän kuolemasta on yli kaksikymmentä vuotta aikaa, ikävä hyökkää joskus äkkiarvaamatta sisältäpäin, puristaa sydäntä ja vuotaa kyynelinä marraskuun sateen lailla. Aivan varmasti muistan loppuelämäni ajan tuon hirveän päivän. Isä vaipui kuorotoverin käsivarsille kesken esiintymisen. Kleinin sävellys Mun paimen Herra on jäi isän viimeiseksi lauluksi. Äiti, sisareni ja minä emme pystyneet tajuamaan pitkään aikaan, miksi näin kävi. Vasta paljon myöhemmin käsitimme, miten kaunista ja armollista isän oli saada siirtyä näin ulottuvuudesta toiseen. Sade yltyy, samoin pimeys. Liekki kuvastuu isän hautakivestä. En milloinkaan totu ajatukseen, että jossakin kylmässä paadessa on minulle rakkaan ihmisen nimi. Lausun äänettömän rukouksen ja poistun rautaportin kautta elävien puolelle. Kurja marraskuun oloni ei ole yhtään helpottunut, ei liioin ikävä isän lempeitä kasvoja ja ääntä. Ehkä isänpäivän kynttilän vienti hautakummulle oli aivan turhaa – tai ehkä ei sittenkään. ”Ikävä hyökkää äkkiarvaamatta sisältäpäin."