Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Ainainen pelko varjosti Liisan lapsuuden jouluja – "Joskus piti paeta pöydän alle turvaan"

Sastamalalaisen Liisa Vasangon , 35, piti kasvaa aikuiseksi, ennen kuin hän ymmärsi, mitä joulurauhalla tarkoitetaan. Joulu, jota valmistellaan ja odotetaan yhdessä perheen kanssa, oli hänelle vieras. Lapsuutensa jouluja Liisa Vasanko ei muistele lämmöllä. Muistoja joulusta toki on, mutta ne eivät ole lämpimiä ja mukavia. Hän muistaa hyvin sen, kuinka odotti joulupukkia, joka ei koskaan tullut tai jos tuli, tuli humalassa. Ja vatsataudin, johon hän sairastui aina jouluna vuosi toisensa jälkeen. Muistoissa on sekin, kun jouluna piti paeta turvaan pöydän alle. – Oli minulla yksi lahja, jonka muistan yhä: vaaleanpunavalkoinen nalle. Se oli minulle hyvin rakas. Se oli sellainen teddynalle, varmaan ostettu joltain huoltoasemalta, mutta minulle se oli kaikkein tärkein. Sitä en muista, että keneltä sen sain, Liisa kertoo. Lapset jäivät asumaan isän kanssa Liisa asui isänsä ja nuoremman sisaruksensa kanssa maatilalla kaupungin ulkopuolella. Navetassa oli aluksi lehmiä ja myöhemmin sikoja. Liisa oli noin kaksivuotias, kun äiti muutti pois. Lapset jäivät asumaan isän kanssa. Äidin Liisa tapasi seuraavan kerran vasta aikuisena. – Isä ei antanut meidän tavata äitiä. Hän lähetti äidille aina meidän koulukuvat. Oli varmasti rankkaa nähdä lapsistaan vain kuvia, Liisa miettii. Joulu on rankkaa aikaa Kotona ei ollut helppoa asua. Kun isä joi liikaa alkoholia, hän muuttui väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi. Naisystävät vaihtuivat. Liisa muistaa, että joulu oli vuoden pyhäpäivistä kaikkein rankin. Hän inhosi sitä. – Joka vuosi sairastuin vatsatautiin juuri jouluksi. Se oli jonkinlainen stressireaktio. Jännitin niin paljon. Joulun Liisa muistaa menneen suunnilleen samalla kaavalla vuodesta toiseen. – Alkuun joulua vietettiin varmaan aika tavanomaisesti ja joskus oli ihan kivaakin. Sitten aikuiset alkoivat juoda, tuli riitaa ja jossain vaiheessa alkoi väkivalta. Tämä oli se tuttu kaava. – Meille lapsille kerrottiin, että joulupukki tulee illalla. No, ei tullut, tai jos tuli, tuli humalassa. Joululahjat jäivät saamatta. Totta kai lapsi aina odotti, että saisi lahjoja. Lapsi katoaa seiniin Liisan lapsuuden joulussa tärkeää oli esittää, ettei olisi olemassa ollenkaan. Silloin selvisi vähemmällä. – Lapsilla on uskomaton kyky oppia katoamaan seiniin niin, ettei heitä huomattaisi lainkaan. Aina sekään ei auttanut. – Opin tulkitsemaan aikuisten äänensävyjä ja tiesin, koska nyrkit alkavat heilua. Vaikka riita olisi ollut aikuisten välinen, joutui lapsi usein kiukun kohteeksi. Joskus piti paeta pöydän alle turvaan. Liisa oppi inhoamaan joulua jo pienenä. Se oli lähinnä painajainen, eikä ainakaan perheen yhteinen ilon juhla. – Kun joutuu väistelemään pahimmillaan jopa hiilihankoa, niin eihän siitä kovin hyviä muistoja voi olla. Keräysapu ei tavoita kaikkia Vammalan Nuorkauppakamarin puheenjohtajana Liisa Vasanko on ollut järjestämässä Joulupuu-keräystä vähävaraisten perheiden lapsille. Hän tietää, kuinka tärkeää ulkopuolinen apu voi lapsille olla. Siihen aikaan 1980-luvulla, kun Liisa eli lapsuusvuosiaan, ei ollut olemassa Joulupuu-keräystä tai paljon muitakaan keräyksiä. – Tiedän, että on paljon niitä perheitä, joita keräysapu ei tavoita. Kun ajattelen omaa isääni, hän ei olisi koskaan osallistunut mihinkään hyväntekeväisyyskeräykseen. Samanlaisia tapauksia on varmasti muitakin. "Kaikki kaatuu päälle" Alakouluikäisenä Liisa oli hiljainen ja arka. Hän vetäytyi mielellään syrjään. – Ei minulla ollut lapsena hienoja vaatteita, vaan sain serkkujen vanhoja. Lapset osaavat olla julmia, enkä minä silloin edes ymmärtänyt minkä takia minua kiusattiin. Kun yläkoulu alkoi, elämään tuli isoja muutoksia. Isä sairastui, eikä voinut enää huolehtia lapsista. Lapset sijoitettiin sijaisperheeseen. Yläkoulussa Liisa päätti, että nyt saa kiusaaminen riittää! Hän hakeutui itse terapiaan puhumaan lapsuuden traumoista. – Olin tottunut siihen, että kotona vaikeat asiat ratkaistiin väkivallalla. Pelästyin, kun meinasin itse sortua siihen samaan. Siinä vaiheessa ymmärsin hakea apua, kun tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Nuorena omaan kotiin Elämä sijaisperheessä oli hyvin erilaista kuin mihin Liisa oli kotona tottunut. – En kotiutunut sinne missään vaiheessa. Muutin omilleni heti, kun täytin 18 vuotta. Omatoimisuuteen Liisa on kasvanut pienestä asti. Kun muut lapset lähtivät koulun jälkeen harrastuksiin, Liisa meni navetta-askareille. Samalla hän huolehti perheessä muistakin aikuisen vastuista. Läksyt hän teki usein välitunnilla, koska ei muuten ehtinyt. Erilainen joulu oman perheen kanssa Nyt Liisa valmistautuu erilaiseen jouluun perheensä kanssa. Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi lasta. – Joulua vietämme tänä vuonna anoppilassa. Omille lapsilleni haluan tarjota erilaisen joulun, kuin olen itse viettänyt. Äitinsä kanssa Liisa on nykyään tekemisissä. – Löysimme toisemme 20 vuotta sitten, mutta sekin vaati ensin isän onnettomuuden. Tuskin muuten olisimme lähentyneet, Liisa sanoo. Tämä on yksi tarina Tarinallaan Liisa Vasanko haluaa rohkaista muita. – Tämä on yksi tarina siitä, miten ihminen voi muuttaa omaa elämäänsä. Vaikeistakin asioista voi selvitä, minä olen esimerkki siitä. Sitkeyttä selviytyminen tosin vaatii. Vammalan Nuorkauppakamarin puheenjohtaja vielä tämän vuoden. Ensi vuonna Suomen Nuorkauppakamareiden kansallisten kilpailuiden key account manager. Valokuvauspalvelu AV-Sujuvasti Oy:n myyntivastaava. 35-vuotias. Asuu Sammaljoella Sastamalassa. Perheessä mies ja kaksi lasta. Harrastaa nuorkauppakamaritoimintaa, valmentaa Vapsissa T04–05-tyttöjen jalkapalloa, pelaa höntsylentopalloa.