Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Mielipide: Minun kirkkoni – "Ison kolauksen mielessäni Jumalan toiminta sai silloin, kun naapurin poika hukkui pyykkirannassa"

MIELIPIDE Pienenä poikana kirkko useimmiten tarkoitti minulle käyntiä hautausmaalla. Itäisen portin raskaita rautaovia, joissa oli hetken jännittävää leikkiä ja potkaista vauhtia, auki ja kiinni. Ristin takaa loistavia säteitä. Kengän alla liikkuvaa löysää soraa kohti hautakumpua. Katseen nostamista kaksoistornien ristien kautta taivaansineen. Äidin nenäliinan pyyhkäisyä silmien alla. Kolkolta näyttäviä haudanhoitokaluja. Jumalanpalveluksessa ihmetytti, kun alkusoiton jälkeen vielä jotkut saapuivat kovin kiireisen oloisina etupenkkiin istumaan. Harmaat penkit tuntuivat kalseilta istua. Seinillä riippui kynttilälampetteja ja joitakin raamitettuja kirjoituksia. Kirkon katto oli korkealla. Se kaiutti puheen ja virsien laulun sekavaksi pysyä mukana. Ylös ja takaisin istumaan piti liikkua vähän väliä. En ymmärtänyt, mitä tarkoitti vanhurskas ja sikiäminen pyhästä hengestä. Vähin kaikki, mitä ihminen tekee, oli kumminkin ymmärrettävissä synniksi. Päässä vannehti lähinnä pian pois täältä pääseminen, ja useimmat kirkossakävijät jättivätkin penkkinsä heti loppusoiton alettua. Tämä kirkko ei ollut kotini. Eikä Jeesus ollut tehnyt oikein kutsuttuaan isän niin varhain taivaan riemuun. Ison kolauksen mielessäni Jumalan toiminta sai myös silloin, kun naapurin poika hukkui pyykkirannassa. Hänen hautajaisissaan laulettiin Onpa taivaassa tallella lapsillekin… Mitä siellä olisi enemmän kuin tämän kadun leikit, pelit ja kaverit? Kansakoulu tarjosi myös teemoillaan koti, uskonto ja isänmaa eteeni sellaisia arvoja, joita tietenkin kunnioitin, mutta samalla myös osasin jo varhain kyseenalaistaa. Ja minultahan jo kaksi näistä puuttui isä ja hänen maansa. Vähällä oli käynyt, ettei kotikin olisi mennyt vasaran alle. Laulutunnilla kumminkin jaksoin laulaa mukana Älä itke äitini. Rippikoulun konfirmaatiossa saamani armonateria on edelleen ainoa käyntini kirkon tarjoamalla ehtoollisella. Mitään tapakristittyä minusta ei tullut, mutta seurakunnan jäsenenä makselin veroa naispappikiistoihin asti. Mutta sitten annoin itselleni vapauden tuosta yhteisöstä. Näinä aikoina näkyy olevan vilkasta keskustelua Sastamalan seurakunnan uuden kirkkoherran valinnasta. Siihen en pääse äänestämällä vaikuttamaan. Rohkenen kuitenkin näin seurakuntaan kuulumattomana sanoa, että tulee sitten tehtävään valituksi kuka hyvänsä, anteeksiantamuksen, rakkauden, lohduttamisen ja hyväksymisen tie on ainoa, joka tuottaa tulosta. Matti Heinonen