Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Pukstaavin vampyyrit

Kävin viikonloppuna museokeskus Vapriikissa ja opin siellä paljon uutta muun muassa siitä, millä tavalla Valakian ruhtinaan Vlad Draculan kerrottiin seivästäneen uhrejaan 1400-luvulla. Rasvattu, terävä seiväs lävisti teloitettavan kehon, ja saattoi olla, että uhri kitui kepin nokassa päiviä ennen kuin pääsi tuskistaan. Julman hallitsijan – mitä ilmeisimmin varsin liioitellut ja kenties juuri sen vuoksi Dracula -kirjailija Bram Stokerin romaania inspiroineet – veriteot eivät kaikesta huolimatta vetäneet vertoja 1700-luvulla eläneen serbialaisen Arnold Paolen tapaukselle. Arnold nimittäin väitti, että hän oli joutunut vampyyrin uhriksi ja saanut kuolemattomalta olennolta jonkinmoisen taudin. Sitä parantaakseen Arnold söi maata kyseisen vampyyrin haudalta ja voiteli itsensä verellä. Myöhemmin hän putosi heinäkärrystä, katkaisi niskansa ja kuoli pian sen jälkeen – vaan ei ollut ainoa. Seuraavaksi nimittäin kuoli neljä kyläläistä, ja syyttävä sormi osoitti jo edesmennyttä Arnoldia – miestä, jota pidettiin nyt vampyyrina. Hauta avattiin, ja tuomio oli selvä. Noin kuukausi takaperin kuolleen kalmon silmistä, nenästä, suusta ja korvista valui tuoretta verta, ja kynnet jatkoivat kasvuaan sormissa ja varpaissa. Tästä päästään takaisin seipäisiin. Vampyyri oli tuhottava, ja siksi Arnoldin kalmon sydän lävistettiin seipäällä. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan sen lisäksi ruumiin pää leikattiin irti. Lopuksi koko kalmo poltettiin, ja sama kohtalo odotti myös vampyyrin uhreja. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vallankahvassa oli silloin kuitenkin keisarinna Maria Teresa , joka luotti lääkärinsä Gerard van Swietenin sanoihin ja linjasi myöhemmin, ettei hautoja saa enää avata eikä kalmoja häpäistä. Lääkäri oli nimittäin tehnyt tutkimuksen, jonka tulos oli se, ettei vampyyreja ole olemassa. Hysterian syy oli sidoksissa mitä ilmeisimmin siihen, etteivät sen ajan ihmiset käsittäneet kuoleman luonnollista seurausta, hajoamista. Ensin mätänevät sisäelimet, sitten lihakset, lopuksi luut. Minä taas en käsittänyt sitä, miksei kirjamuseo Pukstaavin verkkosivuilta löytynyt mitään tietoa talon vaihtuvista näyttelyistä. Suomenkielisen kirjallisuuden perustaja Mikael Agricola oli ehtinyt maata haudassaan jo liki pari sataa vuotta, kun serbialaiset vasta polttivat Arnold Paolen kalmon. Siitä tähän päivään mahtuu lukematon määrä kiehtovia aiheita aina suomenkielisen sanomalehden syntymästä sosiaalisen median ensi askeliin saakka. Sellaisia näyttelyitä varten voisi raottaa sitä kotiovensa kantta.