Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

"Se oli surun aikaa, jolloin oltiin asioista hiljaa” – 3-vuotiaana sotaorvoksi jäänyt Salme Halminen auttoi pikkulottana parhaan kykynsä mukaan, ja meni sängyn alle piiloon aseiden paukkuessa

30.11.1939 alkoi Suomessa aika, jota ei ole syytä unohtaa. Venäjä hyökkäsi Suomeen, ja 105 päivää kestänyt talvisota alkoi. Kiikoislainen Salme Halminen oli sodan aikana pieni lapsi. Hänen isänsä lähti rintamalle, ja perheen äiti jäi lasten kanssa Kiikoisiin. 4.1.1940 Antti V. Kankaanhuhdasta tuli Kiikoisten ensimmäinen talvisodassa kaatunut. – Niin minulle on kerrottu, että aavistin isän kuoleman. Olin keittiössä leikkimässä ja äiti oli laittamassa ruokaa, kun sanoin, että isä on kuollut. Seuraavana yönä koira haukkui läpi yön. Isälle lähetetyt kirjeet alkoivat tulla takaisin, mutta ei sota-aikana tieto muutenkaan kulkenut hyvin. Kaksi miestä toi suruviestin isän kuolemasta, mutta sitä ei muisteta, oliko se viikkoja vai kuukausia isän kuoleman jälkeen, Halminen kertoo. Sota-ajan tunnelma jäi lapsen mieleen Isän kuollessa Salme Halminen oli 3-vuotias ja pikkuveli puolivuotias. Paljon muistikuvia isästä ja lapsuudesta sota-aikana hänellä ei ole. – Isästä minulle on jäänyt mieleen, että olen ollut mummon luona yötä ja minulle tuli kova koti-ikävä. Isä tuli hakemaan ja istuin isän polkupyörän kyydissä, hän kertoo. Sota-ajan tunnelman Halminen muistaa. – Kyllä silloin pelkäsi lapset ja aikuisetkin. Kun ammuskelua kuului, menin sängyn alle piiloon. Varsinkin aikuiset piiloutuivat metsään ja suolla ojiin, hän sanoo. Rauhallisessa maalaispitäjässä alkoi liikkua vieraita kulkijoita. – Illalla ei voinut pitää talossa valoja, kun ei tiennyt, keitä kulkijoita liikkui. Ei tiennyt, onko oman maan väkeä vai muita, Halminen sanoo. Sota-aika tarkoitti myös kovaa työntekoa. Kotitilalla oli lypsäviä ja työtä riitti lapsillekin. Ruuasta oli pulaa, mutta Halmisen kotona maalaistalossa tilanne oli sen suhteen parempi kuin monella muulla. – Mieheni äiti kertoi, että moni teki ruokaa suolaheinästä, hän sanoo. Salme Halminen oli sotien aikana muiden lasten kanssa apuna parhaansa mukaan. – Minä olin myös pikkulottana lähettinä, kun piti milloin mitäkin tarviketta viedä ruuanlaittoon. Talkoilla laitettiin ruokaa heille, jotka tarvitsivat, hän sanoo. Sotaorvoksi jäämisestä ei sodan aikana tai sen jälkeenkään puhuttu. Sitä ei ottaneet puheeksi aikuiset eikä liioin lapsetkaan. – En tietenkään muista tarkkaan aikaa heti isän kuoleman jälkeen. Mutta se oli surun aikaa, jolloin oltiin asioista hiljaa. Silloin vai mentiin päivä kerrallaan, Halminen sanoo. Salme Halminen siirtyi 12-vuotiaana kouluun Lauttakylälle, minkä jälkeen Kiikoinen asukkaineen jäi hetkeksi vieraammaksi. – Siitä minulla ei ole tietoa, jäikö muissa perheissä lapsia sotaorvoiksi talvisodan aikaan. Jatkosodan aikana kyllä. Mutta ei sellaisista lapsena tiennyt, hän kertoo. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Isän viime sijat Muutama vuosi sitten Salme Halmisen poika vei vanhempansa katsomaan Joutsijärvelle paikkaa, missä Halmisen isä kuoli. Paikan löytämiseen saatiin tietoja niin Kiikoisista kuin paikallisiltakin. Vuosikymmentenkin jälkeen taistelun jäljet näkyivät maisemassa. – Siellä oli puita, jotka olivat latvasta katkenneet, tynnyreitä, joihin oli ammuttu ja juoksuhautoja, Halminen kertoo. Isän kuolinpaikalla vieraileminen kosketti. –  Oli ainutlaatuista päästä käymään paikan päällä. En olisi itse pystynyt järjestämään sellaista matkaa. Naapuri toi hiljattain Salme Halmiselle kuvan isästä. Kuva on Halmiselle arvokas, sillä kuvia tai esineitä hänellä ei ole isästään ollut. Salme Halmisen puoliso, itsekin sotien aikana palvellut Jussi Halminen on koonnut kansien väliin tietoja kiikoislaisista suojeluskuntasotilaista, sotilaspojista, lotista ja pikkulotista vuosilta 1917– 1945. Kirjan tekeminen oli tärkeää, jotteivät kuvat, tiedot ja muistot katoa. Kirjassa on suuri määrä valokuvia, joiden joukossa on myös kuva Antti Kankaanhuhdasta. Salme Halminenkin näkyy kuvissa pikkulottana. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Kiikoisten hautausmaalla talvisodan muistomerkin vieressä reunimmaisena on reservin ylikersantin Antti Kankaanhuhdan hauta. Isänsä haudalla Salme Halminen on vieraillut säännöllisesti myös muualla asuessaan. Takaisin Kiikoisiin lähelle lapsuuden maisemia Halmiset muuttivat kohta 20 vuotta sitten. Salme Halminen on vienyt isänsä haudalle myös jälkipolven. Neljävuotiaan pojanpojan kanssa hän kävi haudan äärellä aikoinaan keskustelun siitä, että isoisä kuoli nuorena sodassa. Isoäidin taas vei sairaus 40 vuoden iässä. – Poika totesi, että sota on paha ja sairaus on paha. Sitten hän osoitti tähtiä taivaalla ja sanoi, että mummo ja pappa ovat nuo kaksi tähteä tuolla ja siellä he ovat meidän kanssamme, Halminen kertoo. Suomessa on saatu elää rauhan aikaa yli 70 vuotta, mutta sota-ajasta on tärkeää puhua tänäänkin. – Siksi, että olisi muistissa, mitä silloin tapahtui. Elämä oli hyvin erilaista ja moni asia sodan aikaan pysähdyksissä. Ei ole enää monia, jotka pystyvät kertomaan näistä asioista, Salme Halminen sanoo.