Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Voiko tätä miestä juurevammin elää? – Tuomas Reku viljelee sukutilaansa Vatajalla, asuu äitinsä kotitalossa Kärppälässä ja tutkii töiden lomassa paikallishistoriaa

Salokunnan kirkolla Kärppälässä ihmissilmä nauttii luonnon kauneudesta. Alttariseinän takaa näkyy mäntymetsä, eikä valkohäntäpeurakaan ole tavaton näky. – Luonnon keskellä elellään, mutta peuroja täällä on kyllä jo vähän liikaakin. Ne tahtovat helposti löytää syömään myös hautausmaalle, Tuomas Reku puntaroi. Sukutilaa veljensä Juhanin kanssa Vatajalla viljelevä Tuomas Reku on ahkera kotiseutuhistorian harrastaja. Viimeksi hän on tutkinut Salokunnan kirkon vaiheita, joista puhui paikan päällä syyslomien aikaan. Salokunnan kirkko on Sastamalan evankelisluterilaisista kirkoista nuorin, ja se vihittiin käyttöön lokakuussa 1960, pian 59 vuotta sitten. Rekun mukaan kirkon historia ulottuu tätä sata vuotta kauemmas. – Jo ennen nälkävuosia 1860-luvulla puhuttiin, että Salokunnan puolelle [Rautaveden itäpuoli] Karkkua tarvitaan uusi kirkko, koska Karkun vanha kirkko eli Pyhän Marian kirkko oli niin huonossa kunnossa. Vanha kirkko kuitenkin korjattiin. – Uusi kirkko, nykyinen Karkun kirkko, ehdittiin rakentaa ensiksi Rantakunnan puolelle Karkkua eli Riippilänjärven ja Rautaveden väliselle kannakselle vuonna 1913, Reku muistelee. Vammalaan vuonna 1973 liitetty Karkun kunta oli hajota kahtia 1920–1930-luvuilla. Hallintokeskus oli rautatieaseman vaiheilla Palvialassa. Salokunnan puoli Kärppälän, Karkunkylän, Kojolan, Lielahden ja Piimäsjärven suunnalla koki jääneensä unohdetuksi. – Karkun kunnanvaltuusto päätti jakaa kunnan kahtia vuonna 1927, ja uuden Salokunnan kunnan ja seurakunnan syntyminen oli todella lähellä. Asia kävi valtioneuvostossakin. Wäinö Selander (1886–1973), liikemies ja entinen maalaisliiton kansanedustaja, oli keskeinen hahmo tämän estämisessä, Reku kertoo. Nykyinen Sastamala on täynnä entisiä historiallisia ja hallinnollisia jakolinjoja. – Kyllä nähdäkseni entisissä kunnissa ollaan yhä ennemmin vammalalaisia, kiikkalaisia ja keikyäläisiä. Uusilla ja nuorilla asukkailla identiteetin kanssa voi olla toisin, mutta vanhat kunnat pysynevät mielissä niin kauan kuin on niiden aikaan eläneitä ihmisiä, Reku ounastelee. Kärppälässä yli 20 vuotta asunut Reku kokee, että Kärppälässä pystyy edelleen aistimaan jopa Karkun vanhan henkisen jakolinjan. – Itsekin olen kulkenut vielä 1990-luvun puolella polkupyörällä Kutalan lossin yli. Rautavesi on ollut hyvin vahva vedenjakaja. Vammaskosken silta taas on ollut aina helppo ylittää molemmilta puolilta eikä se jaa läheskään yhtä voimakkaasti. Reku innostui paikallishistoriasta 1980-luvun lopulla, kun hän rippikouluikäisenä tarttui kotona Pertti Virtarannan murrekirjoihin ja Selanderin Korpiraivaajat Karkussa -teokseen, joka oli kotiseutuyhdistyksen ensimmäinen julkaisu 1930-luvulla. – Yksi selostetuista paikoista oli mummun syntymäpaikka Piimäsjärvellä, Ojansivun torppa, hän tähdentää. Reku vinkkaa syysiltojen pimetessä suuntaamaan Sastamalan pääkirjastoon, jos kokee vanhojen asioiden vähääkään kiinnostavan. Näin hänkin tekee, mitä viljelyltä ja metsän hoidolta ehtii. – Kirjastossa lehtienlukusalin takana on kotiseutukokoelma ja Tyrvään Sanomien vuosikertojen arkisto. Ystävällinen henkilökunta neuvoo. Ja tietenkin vanhoista asioista voi keskustella vaivattomasti Facebookissa, kuten Tyrvää- ja Wanhaa Tyrwäätä -ryhmissä.