Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

”Vanhemmiten olisi tärkeätä meidän kunkin tajuta, ettemme olisi riippakiveksi ja sekoittamassa jälkipolvien elämää turhan päiten”

MIELIPIDE Tässä kun vanhuus kolkuttaa ovelle, ja lehtien hukkumisuutisten otsikoiden mukaan olenkin jo iäkäs, pitää ruveta miettimään elämän lopputaivalta. Vanhuus ei mielestäni ole kummoinenkaan tavoite tai saavutus, jos vähänkin seuraa uutisointia palvelukotien tarjoamasta hoivasta. Ei liene kotonakaan makaavan ikäihmisen kohtalo kadehdittava, kun pari kolme kertaa vuorokaudessa joku käy auttamassa perustarpeiden hoidossa. Joudun kyllä katselemaan sellaistakin kotihoitoa, että päivän mittaan käy useita eri ihmisiä vanhuksen luona, melkein jonoksi asti. Onko kummassakaan vaihtoehdossa sitten isommin järkeä? Kun ihmisestä jossakin vanhuuden vaiheessa kumminkin tulee muistisairas potilas, tulee mieleen, että laitospaikka taitaisi sittenkin olla se paras vaihtoehto. On ikävää, että niin mukavasta papasta tai mummusta kehittyy henkilö, joka kokemassaan tai kuvitellussa yksinäisyydessään jatkuvasti tuntee olevansa hyljättynä ennen niin viihtyisässä kotiympäristössään. Kiireiset läheiset tuntevat itsensä huonoiksi ihmisiksi, vaikka parhaansa mukaan yrittävät asioita hoitaa. Siksi jonkinlainen turvapaikka ja jatkuvan sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuus silmästä silmään olisi tärkeätä. Ei yksin olo ole kenellekään hyväksi. Ja kun ne tapahtuneet tapaamisetkin tuppaavat unohtumaan. Vanhemmiten olisi tärkeätä meidän kunkin tajuta, ettemme olisi riippakiveksi ja sekoittamassa jälkipolvien elämää turhan päiten. Kuten aiemmin totesin, ei vanhaksi ole pyyteitä. Enkä oikein ymmärrä sitäkään, että raskaan maallisen vaelluksen päälle pitäisi kirkon opin mukaan yhtyä iankaikkiseen riemuun jossakin sellaisessa paikassa, joka on rakennettu täysin kuvitelmien varaan. Vielä synkempää olisi tietenkin siellä toisella puolella kyteä ikuisessa tulessa. Minusta ihmisen pitäisi sopia riitansa ja pahat tekonsa niiden kanssa, jotka ovat tielle sattuneet. Ei auta lähimmäistä, vaikka kuinka olisit kädet ristissä pyytämässä syntejä anteeksi välimiehen kautta. Uskon ja mahdollisen iankaikkisen elämän tai ihmeiden varaan on ainakin minun vaikeata rakentaa tulevaisuutta. Meillä on tämä elämä tässä ja nyt. Kuka sen sitten mitenkin käyttää. Moni toivoo, että saisi lähteä saappaat jalassa, ettei kävisi niin kuin anoppini mainitsemalle miehelle, joka myös olisi niin halunnut, mutta jalassa olivatkin kumitossut. Toivoa ja rakkautta kaikille! Matti Heinonen