Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

”Hiljaa pysyminen on helppoa” – Vammalan lukion ylioppilas pohtii mielipiteen ilmaisemisen vaikeutta laudaturin aineessaan, lue palkittu teksti tästä

”Ei tytöt ja pojat voi olla kavereita!” ”Se juoksi kuin homo!” Kuulen aika-ajoin vastaavia sutkautuksia ala- ja yläasteikäisten suusta. Kannatan tasa-arvoa, joten luonnollisesti mieleni teki kerran kääntyä takanani istuvan pojan puoleen ja kysyä tältä, mitä ihmettä hänellä oli homoja vastaan. Linja-auto ajoi eteenpäin. Olemalla hiljaa en menettäisi mitään. Kukaan ei tulisi muistamaan minua hulluna lukiolaisena, joka läksytti yläastelaista koulubussissa. Vain itsekunnioitukseni kärsisi, mutta koska kukaan muukaan ei sanonut mitään, tuskin minun tarvitsisi potea ylenpalttista syyllisyyttä. Oliko asialla niin suurta merkitystä? Jos se yksi poika kasvaisi homofobiseksi mieheksi, vaikuttaisiko se tulevien sukupolvien maailmaan? Olinko velvollinen opettamaan toisille ihmisille ihmisarvoista? Pian minun olikin jo noustava kyydistä. ”No”, ajattelin silloin, ”en olisi muuttanut mitään. Vakavassa tilanteessa toimisin toisin.” Olin pelkuri ja tiesin sen. Oman mielipiteen ilmaiseminen vaatii rohkeutta, jota en itsestäni löytänyt. Vuonna 2015 ilmestyneen dokumenttielokuvan Malala (He named her Malala) traileri kuvaa hyvin, mitä oman mielipiteen ilmaiseminen voi äärimmillään vaatia. Lyhyt video kuvaa, kuinka 17-vuotias muslimityttö Malala puhui julkisesti tyttöjen oikeudesta käydä koulua ja sai kantansa vuoksi luodin päähänsä. Hän kuitenkin selviytyi ja jatkoi tyttöjen koulutuksen puolestapuhumista. Traileri alkaa sanoilla: "Joskus tulee hetki, jolloin pitää valita, pysyykö hiljaa vai nouseeko vastaan." Se valinta vaatii ihailtavaa rohkeutta, jota nuorella Malalalla selvästi oli jo ennen ammutuksi joutumista. Omana uhkanani oli mitättömän maineeni menetys, mutta Malala oli valmis uhraamaan elämänsä tuodakseen yleiseen tietoisuuteen 66 miljoonan tytön epäoikeudenmukaiset olot. Hän oli kuolla, mutta uskalsi senkin jälkeen ilmaista mielipiteensä. Usein kyse on pienemmistä valinnoista, jotka silti vaativat mielenlujuutta. Sauli Fay kertoo Facebook-päivityksessään (7.9.2014) palvelleensa kahvilassa liikuntarajotteista tyttöä, jota tämän takana jonossa ollut vanhempi nainen äänekkäästi haukkui sanoen jopa, että "tuollaisten ei kuuluisi elää". Fay kirjoittaa kehottaneensa naista pyytämään anteeksi, mutta tämän oltua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän kieltäytyy palvelemasta tätä. Nainen haukkui häntä ja uhkasi potkuilla poistuessaan kahvilasta, mutta hän tiesi tehneensä oikean valinnan mahdollisista seurauksista huolimatta. Fay kiinnittää päivityksessään huomiota myös siihen, ettei kukaan muu kahvilassa olijoista noussut puolustamaan liikuntarajotteista tyttöä. On usein helppoa ja tavanomaista pysyä vaiti, kulkea valtavirran mukana ja olla, kuin mikään ei olisi pielessä, vaikka omatunto toisin väittäisi. Hiljaisuus on usealle suotuisampi vaihtoehto kuin mielipiteensä julkilausuminen. Arvojen ja uskomusten pysyessä salattuina, on lähes mahdotonta saada vihollisia. Raikuvia aplodeja on tosin turha odottaa, mutta pieninkin hyväksyntä riittää monille. Olin itse niin epätoivoinen saadakseni kavereita, että kun eräs poika totesi minun käyttävän liikaa meikkiä, en noussut häntä vastaan. Pelkäsin, ettei hän muuten haluaisi enää viettää aikaa kanssani. Pääni sisällä kuitenkin raivosin: oli oma valintani, paljonko meikkiä käytän! Vieressä istuva ystäväni huomasi tilanteen, ja keskustelimme siitä kiivaasti myöhemmin. Tapahtumahetkellä olimme kuitenkin kumpikin vaiti, ja poika sai jatkaa elämäänsä uskoen, että hänellä oli oikeus kritisoida toisten meikinkäyttöä. Hiljaisuutta hieman enemmän rohkeutta vaatii jonkin aatteen näkyvä kannattaminen muun muassa osallistuminen pride-paraatiin tai äärioikeiston marssiin. Monilla ihmisillä on usein jopa tiedostamaton tarve olla suosittuja; olemmehan laumaeläimiä ja sosiaalisuus sekä kommunikaatiokyky ovat lajimme menestystekijöitä. Suosio on yksinkertaisinta saavuttaa samaistumalla ja olemalla samaistuttava esimerkiksi kannattamalla suosittua aatetta. Erityisesti populistinen "me vastaan te" -asetelma tekee liikkeeseen liittymisen sosiaalisesti kannattavaksi. Yksilön ympärillä oleva "me" varmistaa, että hän saa hyväksyntää tietystä piiristä, ja vastassa oleva "te" kasvattaa voiman sekä ylemmyyden tunnetta. Karoliina Knuutin artikkelissa Populismi on uudissanatehdas (Aina-verkkomedia, 1.9.2017) valtio-opin dosentti Emilia Palonen selittää, miksi jokainen puolue tarvitsee populismia saadakseen kannatusta. Yhtenä artikkelin ajatuksista on, ettei ihmisten puolueen kannatus perustu heidän etuihinsa ja kantoihinsa vaan puolueen samaistuttavuuteen. Nykyään äärilikkeiden kannatus vaikuttaa kasvavan. Tämä johtuu monista syistä, joihin lukeutuvat media ja propaganda, mutta yhtenä tekijänä lienee myös, että liikkeiden näkyvyyden kasvaessa entistä useampi liittyy niihin löytääkseen oman "laumansa". Törmäsin hiljattain sosiaalisessa mediassa yhdysvaltalaisiin henkilöihin, jotka kirosivat sosialismia ja tulivat siinä sivussa haukkuneeksi Pohjoismaita. Kysyin eräältä heistä, että tietääkö tämä, mikä on kommunistisen ja sosialistisen valtion ero tai kuinka pohjoismainen hyvinvointivaltio toimii. Saamani vastauksen ainut argumentti oli, että "meillä ei ainakaan ole 50 prosentin tuloveroa". Kerroin tälle progressiivisesta verotuksesta, ja keskustelu hyytyi. Uutisia ja sosiaalista mediaa seuraamalla olen huomannut, että pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin vihaaminen on Yhdysvalloissa trendikästä, eikä asioiden toista puolta suostuta harkitsemaan. Ihmiset seuraavat toisten esimerkkiä, jolloin heidän mielipiteensä jäävät tietyn yleisen uskomuksen tasolle. Sellaisten mielipiteiden ilmaiseminen ei vaadi kauheasti rohkeutta; vieressä nimittäin odottaa aatteen toinen yhtä äänekäs kannattaja. Sauli Fayn Facebook-kirjoituksessa on erittäin mieleenpainuva lainaus: "Olisiko kukaan _oikeasti_ sanonut ääneen ajatuksiaan jos minä en olisi sitä tehnyt?" Itse haluan sanoa, että kyllä olisin. Olisin puolustanut liikuntarajotteista tyttöä, sillä se on arvojeni mukaan eettisesti ainut oikea toimintatapa. Tiedän kuitenkin, että olisin pysynyt hiljaa, kunnes joku muu olisi avannut suunsa ja noussut tyttöä haukkuvaa naista vastaan. Sitten olisin ollut erittäin äänekäs kärkevien mielipiteideni kanssa. Hiljaa pysyminen on helppoa. Toisten seuraaminen on helppoa. Itsenäisesti ajatteleminen ja oman mielipiteensä ilmaiseminen ympärillä olevien ajatuksista huolimatta sen sijaan edellyttää rohkeutta. Siitä syystä Malalan ja Sauli Fayn kaltaiset ihmiset ovat harvassa. Heitä haukutaan, uhataan, vainotaan ja yritetään tappaa, mutta he saavat usein myös suunnatonta ylistystä. Heidän kaltaisensa ihmiset voivat muuttaa maailman sana sanalta ja teko teolta. Minulla on unelma maailmasta, jossa ketään ei syrjitä etnisyyden, sukupuolen, seksuaalisuuden, uskonnon tai muun vakaumuksen takia. Minulla on unelma paratiisista, jossa ihmiset osaavat arvostaa toinen toisiaan eikä konflikteja ratkaista väkivalloin. Minulla on unelma, yhteiskunnasta, jossa aikuiset eivät hauku lapsia näiden rajotteiden takia tai ammu näitä päähän eriävien arvojensa takia. Minulla on unelma vapaudesta. Uskallanko julistaa unelmani koko maailmalle, ja olla valmis kohtaamaan toisinajattelijat? Uskallanko toimia aktiivisesti unelmani puolesta? Kenties jonain päivänä olen yhtä rohkea kuin Malala, tai kenties se päivä ei koskaan koita. Toivottavasti voisin kuitenkin joskus olla edes riittävän uskalias opettaakseni sille takanani istuvalle pojalle ihmisarvoista ja toisten ihmisten kunnioittamisesta. Kirjoittaja on kevään 2019 ylioppilas ja Tyrvään Sanomien lahjoittaman kirjoittajastipendin saaja.