Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Leipäressua ja klimppisoppaa

Ruokamuistot lapsuudesta säilyvät, vaikka osa jo välillä unohtuikin. Ehkä lämpöisin muisto liittyy kello 15:een. Silloin äidillä oli aina pöydässä iltapäiväkahvi. Kun tuli koulusta, kahvin tuoksu oli ottamassa vastaan, pullansiivuja lautasella. – Nyt juodaankin oikein harjakaiskahvit, oli tervetulotoivotus usein. Hyvä harmistuksen lääke ja hieno onnistumisen juhlistus, olipa koulusta tuliaisina nelonen tai kymppi, ”harjannostajaiset” oli aina paikallaan. Ja sitten kastettiin pullaa kahviin, johon oli lorautettu maidon päältä kuorittua kermaa. Klimppisoppa oli pöydässä aika ajoin. En koskaan pohtinut, miten sitä valmistettiin, mutta sain sille muistolle eräänlaisen totuuspohjan Armi Hohkon kirjasta Jaatsin valtiatar (Warelia 2015). Sieltä löytyi teko-ohjekin – täytyy kokeilla joskus. Samasta kirjasta putkahti semmoinenkin jo unohtunut ruoka kuin leipäressu, jota lapsena sanoin myötätuntoisesti leipäressuparaksi. Siinä hyödynnettiin kuivahtaneet hapanleivänpalat, jotka liotettiin kuumaan maitoon sopivin lisäkkein tai maustein. Voi sentään, sitäkin on pakko joskus kokeilla. Nythän elämme taas innokkaan kierrätyksen aikaa. Jos ennen ei ollut varaa heittää mitään hukkaan, niin nyt uudelleen käyttö on vähintään hauskaa ja haastaa luovuuden. Leipäressun kaveri oli köyhät ritarit, munamaidossa liotetut ja voissa paistetut pullansiivut, päälle hilloa ja hyvässä lykyssä kermavaahtoakin. Puolukkapöperö oli isän herkkua. Survottuihin puolukoihin lisättiin ruisjauhoa, ehkä vähän sokeriakin, ja siinäpä hyvä jälkiruoka. Semmoista pöperöä popsin nykyäänkin makeanhimoon – puolukkasurvokseen kun olen lisännyt puolet mansikkahilloa. 250 grammaa jauhelihaa riitti jauhelihakastikkeeseen isollekin perheelle: kypsennettiin muiruiksi pannulla, siihen jauhot oheen ruskistumaan, vettä, ja sekoitettiin tasaiseksi. Nam. Perunat keitettiin kuorineen. Joskus oli siankylkeä, ja se vasta oli herkkua, läskisoosi.