Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

HS: Sastamalan alueella oli ainakin viisi mestauspaikkaa – Suomessa työskenteli yli 80 pyöveliä, jotka tappoivat tuhansia ihmisiä pääosin kirveellä

Tyrvää, Rautajoki. Mestauspaikka Käräjäkallio vuosina 1693-1804. Tapauksia yhteensä viisi. Maastokohta Rautaveden selkävirralla Rautajoen talon kohdalla. Kyseessä on yksi nykyisen Sastamalan alueella sijaitsevista entisistä ihmisten mestauspaikoista, kertoo Helsingin Sanomat . Lehti on haastatellut historiantutkija Mikko Moilasta , joka on etsinyt tutkimustaan varten Suomessa olleita teloituspaikkoja. Hän on löytänyt niitä yli 360. Nykyisen Sastamalan alueella sijaitsee Moilasen mukaan viisi entistä mestauspaikkaa. Eräs mestauspaikoista oli Häijään ja Karkun välillä, Rieniläntien varressa. Maastokohta on Teiliahde ja mestauspaikka Teilikivi. Sillä paikalla on mestattu ainakin kolme ihmistä vuosien 1665-1757 välillä. Teilikivi toimi Karkun käräjäkunnan mestauspaikkana. Kolme metriä korkea kivi sijaitsee Saikkalanjoen jyrkänteellä vanhan Turkuun johtaneen tien länsipuolella vanhan tienlinjauksen ja uuden tien välissä Teiliahteessa. Karkussa oli myös toinen mestauspaikka: nykyisen Vännin talon itäpuolella kahden mäen välisellä alueella. Paikka on nykyisen Maakunnantien varressa lähellä Nohkuantien risteystä. Mestauspaikan nimi oli Huida. Moilasella ei ole tästä mestauspaikasta muita tietoja. ”Kuusen luona kummitteli” Yksi nykyisen Sastamalan alueella sijaitseva entinen mestauspaikka on Vesilahdentien varressa noin puoli kilometriä ennen Kaltsilan ja Lantulan tienhaaraa. Paikan nimi on Kellomaa. Mikko Moilasella ei ole paikasta muita tietoja. Kellomaasta tietää kuitenkin kotiseutuneuvos Antti Punkari , joka on julkaissut netissä tietoja Narvantien historiasta . Punkarin mukaan ”Kaltsilan tiehaaran tuntumassa on Kellomaaksi ristitty peltoaukea, joka on kuulunut Junnilan ja Kutin taloille. Pellon lähellä on ollut kaakinpuu; ruoskimispuu ja hirttopaikka. Joko Junnilan ladon kohdalla tai Sankilan ja Kutin rajalla kasvoi suuri leveäoksainen kuusi, jota kukaan ei uskaltanut edes kaataa, koska kuusen luona aina kummitteli. Kuusen sanottiin saaneen ravintonsa ruoskittujen ja hirtettyjen verestä. Muuan nuori vesilahtelaismies oli joskus joutunut kauhun valtaan, kun Kellomaan kohdalla valkoinen haamu oli alkanut seurata häntä. Kuusen luona haamu kääntyi pois ja katosi jokeen.” Punkari kertoo, että myös tyrvääläinen tietokirjailija Antero Varelius mainitsee mestauspaikan olleen 1700-luvulla Narvantien haarassa. Asfaltoidun tien varsi on nykyisin kaikkea muuta kuin pelottava. Ruoskakivenmäki Keikyäntien varressa Sastamalasta Mikko Moilasen mestauspaikkaluettelosta löytyy vielä Ruoskakivenmäki, joka sijaitsee nykyisen Keikyäntien varressa Antinahteen ja Kilpijoen välillä. Keikyäntien varressa on kyltti, jossa lukee ruoskimispaikka. Moilasen mukaan paikalla on mestattu ainakin vuonna 1814. Museoviraston mukaan Ruoskakivenmäen itäosassa, vanhan Huittinen-Tammerkoski-maantien luoteispuolella sijainnut mestauspaikka ("afrat plan") on merkitty 1700-luvun lopun/1800-luvun alun isojakokarttaan. Kuvien perusteella paikalla on iso maakivi tai kalliopaljastuma, johon paikannimi liittynee. Kivelle maantieltä johtavan polun varrella on kyltti, jonka mukaan paikalla on aikanaan sijainnut piiskauspaalu ja ehkä aikaisemmin teilipyörä. Paikalla on myös rekonstruktio piiskauspaalusta. 90 prosenttia kirvesmestauksia Mikko Moilanen on löytänyt vuosilta 1625–1825 Suomesta 81 lääninpyöveliä. Hän on kerännyt ajanjaksolta yli 1 500 kuolemantapauksen kuvaukset, kun Suomessa mestattiin jopa 3 000 ihmistä. Naisia oli lähes puolet ja naisista valtaosa tuomittiin kuolemaan lapsenmurhasta. Suomen jokaisessa kaupungissa ja käräjäkunnassa oli erityinen mestauspaikka. 1600-luvulla paikka oli yleensä kaupungin torilla tai kirkonmäellä, mutta 1700-luvulla toiminta alkoi siirtyä syrjemmälle. Maa-alueita tarvittiin parempaan käyttöön, ja suhtautuminen mestauksiin muuttui muutenkin kielteisemmäksi. Rangaistuksen pelotevaikutus oli silti viranomaisille tärkeä eikä mestauksia siirretty kovin syrjään, vaan teiden varsille ja joskus saariin vesireittien äärelle. Moilasen mukaan 90 prosenttia Suomen teloituksista oli kirvesmestauksia. Joissain teloituksissa käytettiin myös miekkaa, mutta miekkamestaukset näyttävät loppuneen 1600-luvulla. Ainakaan Moilanen ei ole löytänyt todisteita niistä enää 1700-luvulta. Hirttämisestä alettiin 1700-luvulla vähitellen luopua kokonaan. Kirveellä mestaaminen jatkui kuitenkin puoli vuosisataa pitempään. Rahalla sai miekkamestauksen Moilasen mukaan rahalla saattoi 1600–1700-lukujen taitteessa saada ostettua itselleen miekkamestauksen – miekkaa kun pidettiin ylevämpänä hengenriistäjänä kuin arkista kirvestä. Kirves oli siis pyövelin tärkein työväline, ja sen hän sai valtiolta. 1700-luvulla niitä oli joskus käytössä kaksikin, sillä murhasta tuomitulta katkaistiin yhdellä käsi ja toisella kaula. Kirveet myös kehittyivät matkan varrella: lapa oli ensin pitkä ja leikkaava osa suhteellisen lyhyt. 1700-luvulla mittasuhteet kääntyivät: leikkaava osa muuttui leveämmäksi ja lapa lyheni. Pyövelin työn jäljelle asetettiin myös laatuvaatimukset ja virkaanpääsy vaati kokeen läpäisyn. Testissä ehdokkaan piti osua kirveellään pölkyssä pienelle alueelle useita kertoja lyhyessä ajassa. Näin haluttiin taata mestauksen tarkkuus ja välttää ylimääräinen epäinhimillisyys. Mestattava ei saanut olla liian humalassa Teloitukset olivat suuria yleisötapahtumia, ja pyöveleiltä odotettiin ammattitaitoa. Työ piti tehdä nopeasti ja tuskattomasti. Epäonnistunut kirveenisku saattoi käydä pyövelille jopa kohtalokkaaksi, jos väkijoukon myötätunto oli teloitettavan puolella. Teloituksessa epäonnistumisen riski oli aito. Useat pyövelit olivat viinaan meneviä ja heille oli myös sallittua ottaa rohkaisuryyppy ennen teloitusta. Tilanne oli vaativa henkisestikin. Pyöveleillä ei ollut päässään mustaa huppua eivätkä he peittäneet kasvojaan. Koko Euroopassa oli hyvin tyypillistä, että pyövelit pukeutuivat ainakin osin punaiseen. Näin lienee ollut Suomessakin. Moilanen kertoo Ylen julkaisemassa jutussa , kuinka tuomitulle kuului viimeinen ateria ja ehtoollinen, ja laki salli hänelle myös ryypyn krouvissa – joidenkin tietojen mukaan vielä mestauslavallakin. 1686 kirkkolaki velvoitti kuitenkin papit valvomaan, ettei mestattava ole liian humalassa viimeisillä hetkillään. Liian hienokaan tilaisuus ei saanut olla: 1741 annettiin määräys siitä, että tuomitun pitää pukeutua arkisesti ja itse tilaisuudesta tulee karsia kaikki juhlavuus ja seremoniallisuus. Tunnelman piti korostaa lain ankaruutta ja synnin seurauksia. Teloituspäivänä mestauspölkyn tai hirttotelineen ympärille muodostettiin niin sanottu piikki- eli vartijapiiri. Se koostui terävin seipäin varustetuista miehistä. Halkaisijaltaan 10–15-metrisen vartijapiirin tehtävänä oli estää tuomitun karkaaminen ja yleisön tungeksiminen liian lähelle. Monet ihmiset uskoivat, että teloitetun veri oli tehokasta lääkettä moneen vaivaan. Sitä yritettiinkin saada omiin kippoihin kaikin keinoin. Pappi oli tärkeässä osassa loppuun saakka, ja pappeja saattoi olla paikalla useampikin. Hän lohdutti tuomittua, mutta myös kirjasi ylös tämän viimeisen lausunnon. Siitä saatiin joskus lisätietoja rikokseen liittyneistä muista ihmisistä, mikä johti joskus jatkotutkintaan. Papit johtivat veisuuta, lausuivat viimeiset sanat ja avustivat tuomitun käsittelemisessä. Tuomittu kuljetettiin papin kanssa vartijapiirin keskelle. Papin tehtävä seremoniamestarina oli tärkeä. Puheellaan hän piti tuomitun rauhallisena. Lopuksi tuomitun silmät sidottiin ja pää pantiin pölkylle. Kaulan piti katketa yhdellä iskulla Pyövelin rooli oli nopea ja koruton. Hän pysytteli näkymättömissä, jotta tuomittu pysyisi rauhallisena. Hetken tullen, kun mestattavan silmillä oli jo side, pyöveli astui paikalle ja hoiti työnsä. Kaulan piti katketa yhdellä iskulla ja köyden taas kiristyä riittävän nopeasti: tarpeetonta kipua ei saanut tuomitulle aiheuttaa. Jos rikos oli ollut tavallista törkeämpi, teloitus saatettiin määrätä kovennettuna. Silloin lyötiin ensin kirveellä tuomitun oikea käsi ranteesta poikki ja vasta sen jälkeen pää irti. Ruumiinosat esillä paalujen päissä jopa vuosia Ruumiinosat nostettiin niin sanottuihin teilinpuihin. Mestauspaikalle oli pystytetty kolme teilinpaalua. Ruumis kiinnitettiin kärrynpyörälle ja nostettiin yhden paalun huipulle. Teloitetun käsi ja pää naulattiin omien paalujensa päihin. Teloitetun jäännökset saattoivat riippua teilinpuissa jopa vuosia. Ne olivat varoituksia ja muistutuksia muille pahoja tekoja suunnitteleville. Pyövelin ammatti periytyi Moilanen ei ole löytänyt Suomesta tutkimaltaan ajalta yhtään tapausta, jossa ihminen olisi poltettu tai haudattu elävältä, kuten muualla tapahtui. Suomessa ihmisiä on kuitenkin ruhjottu kuoliaaksi. Ruhjomisessa lyötiin vasaralla murskaksi kaikki nivelet ja rintakehä, minkä jälkeen pää vasta pantiin mestauspölkylle. Pyöveli osasi työnsä, jos tuomittu pysyi koko toimenpiteen ajan tajuissaan. Moilasen mukaan ruhjominen oli harvinaista ja viimeinen tapaus oli 1700-luvun alussa. Moilasen tutkimus paljastaa, että Suomessa toimineet pyövelit olivat selvästi kovapintaisempia ja rötöstelyyn taipuvaisempia kuin muu kansa. Moilasen tutkimista pyöveleistä kahdeksan joutui itse mestauspölkylle. Joka viides pyöveli oli niin sanottu perintöpyöveli. Tämä tarkoitti sitä, että poika oli jatkanut isänsä työtä. Usein pojalla ei ollut muuta vaihtoehtoa, koska kukaan ei halunnut ottaa töihin pyövelin jälkeläistä. Moilasen mukaan pyöveli edusti halveksituinta ammattiryhmää. 1700-luvun kuluessa halveksitun ammatin tarpeellisuus tunnustettiin, ja pyövelit alettiin hyväksyä osaksi yhteiskuntaa. Viimeinen pyöveli kuoli vuonna 1873 Viimeinen rauhan aikana langetettu kuolemantuomio pantiin Suomessa toimeen vuonna 1825. Kului kuitenkin vielä joitain vuosikymmeniä, ennen kuin pyövelin ammatti lakkautettiin tarpeettomana. Viimeinen suomalainen pyöveli oli Pekka Pekanpoika Kolehmainen, joka kuoli vuonna 1873. Hän oli Savon ja Karjalan lääninpyöveli vuodesta 1825 lähtien. Mikko Moilasen kirja Suomen pyövelit julkaistiin juuri ennen pääsiäistä. Tiedätkö lisää Sastamalan alueen mestauspaikoista? Oletko kuullut niistä tarinoita? Kerro tietosi Tyrvään Sanomien toimitukseen: mika.lampi@almamedia.fi tai soita numeroon 010 6655791.