Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Kuollut: Matti Helkevaara oli tunnettu seppä ja Pyhän Olavin kirkon talkoomies

Paljon pitäisi sanoa sellaisen miehen pois mentyä kuin Matti oli. Hän oli seppä, kengittäjä, rakennustyömaahitsari, mutta myös erämies – etenkin kettujen ja jänisten heltymätön vainooja – kalastaja, aviomies, isä ja isoisä. En yritä seuraavassa koota kaikkea mitä nyt poistunut oli, ja miten hänet vasta elämänsä ehtoolla tuntenut voisikaan? Tyydyn kuvaamaan sitä miestä, jonka itse tunsin, isoisääni. Mattia tuntematonkin huomaisi nopean valokuvaan vilkaisun perusteella helposti hänen vallitsevan piirteensä, leveän ja vilpittömän hymyn. Tuo hymy oli aina herkässä ja usein yleni nauruksi asti, tarvitsematta välttämättä suurtakaan syytä. Vierailu Roismalan-mummulaan olikin mieluinen reissu lapsenlapsille; oli hauska pyöräillä Pirkko-mummun taidolla pitämään pihaan ja kuulla kilkkeen soivan pajasta. Siitä tiesi että kotona ollaan. Pirtin puolelle mentäessä pappa usein kertoili monia erätarinoita niin metsästä kuin järveltäkin, eikä ihme: kova se pakkanen, joka piti Matin pois järveltä tai jänisjahdista. Äitini on joskus muistellut jänistä olleen pöydässä joskus kyllästymiseen asti. Harvinainen vaiva, sanoisin! Sivumennen sanoen erätarinat olivat myös se kirjallisuuden laji, johon pappa kaikkein herkimmin tarttui. Tähän hän luki mukaan myös sotaromaanit, joista kaukopartioaiheiset olivat erityisessä suosiossa. Itselläni oli usein tilaisuutta tarkkailla papan välittömän hilpeyden vaikutusta väkijoukossa, kun olin sepänsällinä jossakin tapahtumassa hänen apunaan. Sellainen syvältä kumpuava elämänilo luo ympärilleen eräänlaisen taikapiirin, joka vetää ihmisiä puoleensa. Matin kenttäahjoa ympäröikin usein sankka joukko kylänmiehiä, niin tuttuja kuin vieraitakin. Tarinointi ja sanontojen viljely oli sepälle puoli työtä ja usein kisälli saikin huomauttaa mestarille, että rauta olisi jo kuuma. Vaan olisittepa nähneet hänet silloin! Vitsikäs lause leikkaantuu kesken, käsi hakee pihtejä sekä vasaraa ja salamana käykin kilke. Kuinka vanha mies voikaan liikkua oravan lailla, kun asialla ollaan. Siinä varmaan selvin todiste jo kaksitoistavuotisna alkaneesta sepänopista, johon sekä isänsä Leo että isoisänsä Emil Mattia ohjastivat. Tätä nuoruudenaikaansa papalla oli tapana muistella, kun aloiteltiin työtä pajalla ja tartuin lekaani. Hän oli samalla kalulla oppinsa ensin saanut ja kertoi tarvinneensa aluksi koroketta, että yletti kunnolla alasimelle lyömään. Toinen usein kerrattu muisto oli niin ikään konkreettinen, nimittäin hänen kisällinnäytteenä tekemänsä pihdit. Työ ei ollut lainkaan yksinkertainen ja kertoi hän sen kanssa vielä itkunkin päästäneensä. Vaan valmista tuli ja nuo 18-vuotiaan tekemät pihdit palvelevat edelleen tekijänsä mentyä edes. Aion omakätisesti pitää huolen, että tulevat myös vasta. Näiden muisteluiden ja niistä kehkeytyneiden keskustelujen myötä pappa vihki minut myös moniin sepänammatin salaisuuksiin, joita tuo muinainen ja entisaikaan hieman noitamaisenakin pidetty taito pitää sisällään. Niitä en tässä kertaa, mitä salaisuuksia ne silloin olisivat? Sittenkin epäilen, että Matti vei yhtä ja toista konstia hautaansa. No, ahjo opettakoon loput. Papan viimeisiä vuosia varjosti aivoinfarktista alkunsa saanut muistisairaus, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Ennen niin nauravainen mies vajosi synkkyyteen, harhaluuloihin ja äreään apatiaan. Tämänkin ajan keskellä oli silti päiviä, jolloin entinen mies ponnisti hetkeksi esiin sumusta kertoilemaan eräjuttuja ja kaskuja monen ajan takaa; sellaisiakin, joita en muistanut hänen koskaan ennen kertoneen. Ihmeellinen on ihmisen mieli. Näin kävi muun muassa joulun edellä, kun olin kaksistaan veljeni kanssa Mattia tapaamassa. Tuo kertomus olikin sikäli erikoinen, sillä siinä hän oli kovassa pakkasessa joutunut harppaamaan jäätyneeseen ojaan pelastamaan jäihin jäänyttä ajokoiraa. Harvoin tulee eläinrakkaus, sielunjalouden varma merkki, niin selvästi esiin kuin tuollaisessa teossa. Pelastajaa kuivateltiinkin sitten nuotion ääressä ja ei kun seuraavaan vetoon! Tällaisenkin piirteen saimme siis vielä viime metreillä papastamme kuulla. Ahjon hehku on nyt hiipunut ja verkot vedetty vedestä. Repokin metsässä kulkee, niin luulen vapautuneemmin askelin. Vaan sittenkin: me jälkeen tulevat löytänemme lohdutuksen siitä, että kerran on Matti heräävä järkensä entisen kirkkauden kanssa. Kirkas on silloin oleva järvenselkä, kirkas silloin on ajokoiran haukku talvisessa metsässä ja kirkas on oleva ahjosta syöksyvä kipinä. Sinä päivänä on ahjossa korkeampi humina.