Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Vammalan Yrittäjät

Sastamalankin läpi heinäkuussa ratsastanut Ritva Lampinen sai urakkansa valmiiksi: Hevosen selässä Hangosta Nuorgamiin – ”Oloni on nyt paljon vetreämpi kuin ennen matkaa”

Kaksi kuukautta ja yli 1800 kilometriä hevosen selässä. Jämsänkoskelainen Ritva Lampinen toteutti unelmansa pitkästä ratsastusvaelluksesta matkaamalla hevosella Hangosta Nuorgamiin. Tyrvään Sanomat raportoi poikkeuksellista matkasta heinäkuun lopulla, kun Lampinen ratsasti Urjalasta Sastamalan kautta Hämeenkyröön. Reilu viikko sitten hän taittoi matkansa viime kilometrejä Aila-myrskyn raivotessa. Tuulinen tunturitie piti vaihtaa suojaisampaan moottorikelkkauraan, mutta matka jatkui. Loppureissun Lampisen seurassa ratsastanut jämsänkoskelainen Pinja Mäntynen huomasi, että hevoset kulkevat vinossa tuulta vasten pysyäkseen pystyssä. – Mietin, että selvitäänkö tästä vai täytyykö vielä pitää yhden yön tauko, että päästään perille, Lampinen muistelee. Myrskyä uhmaten he pääsivät kuitenkin Nuorgamiin, Suomen pohjoisin piste -kyltin viereen. Hämärtyvässä illassa oli vastassa ihmisiä onnittelemassa suorituksesta. – Olihan se hieno hetki. Matka taittui rauhassa luonnosta nauttien Pitkä matka taittui lopulta juuri siinä ajassa kuin hän oli etukäteen laskeskellut. Se on kuitenkin sattumaa, sillä Suomen halki kulkenut vaellus toteutettiin rennolla fiiliksellä, eikä yli 70-vuotias Lampinen tarkkaillut päivien kulumista. – Tein aina edellisenä päivänä reittisuunnitelman seuraavalle päivälle. Valitsin sellaisen pätkän, joka tuntui sopivalta. Päivittäin ratsailla kului 6-12 tuntia. Matkavauhti oli viisi kilometriä tunnissa. – Olimme aina perillä yöpaikassa myöhemmin kuin kuvittelin. Tämä oli kuitenkin ennen kaikkea vaellus, ei mikään suoritus. Halusin nauttia Suomen luonnosta yhdessä hevosen kanssa. Lampinen pysähteli matkalla, jos eteen tuli hyvä niitty. Hevonen rouskutteli heinää ja ratsastaja istuskeli luonnon helmassa syömässä eväitä. – Etukäteen ajattelin, että matka olisi taittunut nopeammin kuin suunnittelemassani kahden kuukauden ajassa. Matkan varrella oli kuitenkin niin paljon mukavia juttukavereita, että olisi tarvittu vielä yksi kuukausi lisää aikaa. Loppumatkalla hän kuitenkin pelkäsi ehtivätkö he perille ennen kuin pohjoisessa alkavat ensimmäiset lumisateet. Ne olisivat tarkoittaneet hevosille hokkeja ja huoltoautoon talvirenkaiden hakemista. Kahden hevosen taktiikka Matkareitin Lampinen taivalsi kahden suomenhevosensa kanssa. Ratsu vaihtui joka päivä, jotta hevoset Rusliina ja Turboriina saivat riittävästi lepoa. Viikoittain Lampinen piti lepopäivän myös itselleen. Hevoset kestivät hyvin pitkän taivalluksen rasitukset. Lampinen tutki hevostensa terveydentilan joka päivä, eikä mitään rasitusvammoihin viittaavaa tullut esiin. – Välillä omat polvinivelet kipeytyivät ja jalkapohjat puutuivat tunnottomiksi. Kokonaisuutena oloni on nyt kuitenkin paljon vetreämpi kuin ennen matkaa, hän iloitsee. Matkaajille porkkanoita ja suklaata Reitin varrella tavatut ihmiset olivat Lampisen mielestä reissun parasta antia. Matkalaiset yöpyivät reitille osuneilla hevostiloilla, joissa vastaanotto oli ystävällistä. Jotkut tarjoutuivat pesemään reissaajien pyykit, toiset lähtivät näyttämään hyvää reittiä hevosella tai polkupyörällä. Lehdissä julkaistut jutut saivat innokkaita ihmisiä myös reitin varrelle. Matkaajia muistettiin niin porkkanoilla kuin suklaallakin. – Vaellus muutti käsitykseni ihmisistä ihan tyystiin. Tapasimme aivan käsittämättömän avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Eräskin pariskunta ajoi varta vasten Urjalasta Nuorgamiin päästäkseen meitä vastaan. Lampinen myhäilee tyytyväisenä, että unelmien reissu oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. – On sitten mitä muistella kiikkustuolissa.