Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Vammalan Yrittäjät

”Puhu lapsille, he ymmärtävät kyllä.” – Puhuminen ja kuunteleminen ovat olleet avainasemassa, kun Tarja Intonen on kasvattanut omia ja tyttärensä lapsia

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tarja Intoselta kysyttiin, saisiko häntä ehdottaa äitienpäivän kunniamerkin saajaksi. Silloin hän kieltäytyi, koska ei ole niin juhlallisuuksien perään, mutta tällä kerralla, kun serkku kysyi, Intonen vastasi kyllä. – Ehkä ajattelin, että ei se kuitenkaan osu kohdalle. Olen joka vuosi seurannut, kenelle kunniamerkkejä annetaan. Tuntuu hämmentävältä ja hienolta nähdä oma nimi listalla. On niin monia äitejä, jotka ansaitsisivat tämän kunniamerkin, Intonen sanoo. Tasavallan presidentti palkitsee vuosittain kunniamerkillä kasvattajina ansioituneita äitejä äitienpäivänä. Palkittavat valitaan hakemusten perusteella. Koronaepidemian takia äitienpäivän juhlallisuus jää nyt välistä. Mitaleja jaetaan todennäköisesti Mannerheimin Lastensuojeluliiton tilaisuuksissa syksyllä, ja kahvittelu presidentin kanssa siirtyy ensi vuoteen. – Moni on harmitellut sitä, mutta minulle on hyvä juttu, että sain vuoden aikaa totutella ajatukseen. Saamme olla ensi äitienpäivänä palkittavien kunniavieraina, Intonen kertoo. Millä sanoilla serkku sitten perusteli, miksi Tarja Intonen olisi tunnustuksen ansainnut? – Serkku on tehnyt ison työn, että on osannut asetella sanat oikein hakemuksessa, Intonen kertoo. Vastaus kysymykseen käy ilmi, kun Intonen kertoo erilaisista äidin ja kasvattajan rooleistaan. Ensimmäistä kertaa äidiksi häntä nimitettiin 18-vuotiaana. – Kun äiti kuoli, 7-vuotias pikkuveli sanoi, että susta tuli nyt minulle äiti. Olihan siinä isä ja muitakin sisaruksia, mutta minä olin lapsista vanhin, hän sanoo. Tarja Intosella on kolme omaa lasta, viisi lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Hän on äiti, mummu ja isomummu. Kahdelle lapsenlapselle hän on ollut myös kasvattaja, koska heidän äitinsä, Tarja Intosen tytär, menehtyi 24-vuotiaana. – Hän sairasti pitkään ja äkkikuoleman riski oli tiedossa. Kun hän kuoli, oli täysin luonnollista, että 2- ja 4-vuotiaat lapset siirtyivät asumaan meille. Sairausaikaa elettiin jo tiiviisti yhdessä, Intonen kertoo. Lastenlasten muuttaessa mummulaan Intonen oli yli 40-vuotias. – Nuorin poika oli juuri päässyt armeijasta. Mielessä oli jo se, että nyt alkaa puolison kanssa elo kahdestaan, mutta meistä tulikin taas pienten lasten kasvattajia, hän sanoo. Mieleen on jäänyt vuosien takaa lehdessä julkaistu juttu, jonka mukaan isovanhemmat eivät olisi soveliaita kasvattajia. – Mutta meidän sopivuutta ei kukaan kyseenalaistanut, ja se oli meille täysin selvää, että lapsia ei eroteta toisistaan ja laiteta sijoitukseen, Intonen sanoo. Ei äiti, vaan mummu Vaikka lasten äiti kuoli lasten ollessa nuoria, isovanhemmat ovat pitäneet äitiä lapsille läsnä. – Äitiä on kuskattu mukana puheissa koko ajan, ja äidin syntymä- ja nimipäivät on muistettu, Intonen kertoo. Tarja Intonen on ollut näille lapsille kasvattaja ja mummo, mutta ei äiti. – Kerran kuulin, kun tyttö hoki itsekseen ”äiti, äiti, äiti”. Sitten hän tuli kysymään, saako sanoa minua äidiksi. Sanoin, että en minä voi olla äiti, koska heillä on jo äiti, minä olen mummu. Jonkin aikaa tyttö kutsui minua äitimummuksi, hän sanoo. Joskus Tarja Intonen mietti, miten hänen oma tyttärensä olisi lastensa kanssa tietyssä tilanteessa toiminut. – Mutta me kaksi oltiin niin samanlaisia, että ajattelin hänen tehneen samalla tavalla. Joskus lapsillekin sanoin, että teidän äitinne päättäisi ihan samoin, Intonen sanoo. Omien lastenlasten kasvattajana oli erilaista kuin omien lasten äitinä. – Ehkä siinä oli jotain iän tai kokemuksen mukanaan tuomaa, mutta monet asiat osasi hoitaa vähän rauhallisemmin. Esimerkiksi kerran nukuttiin lasten kanssa pommiin, kun piti ehtiä seitsemäksi terveyskeskukseen aamuvuoroon ja lapset saada vietyä päiväkotiin ennen sitä. Istuin varmaan minuutin paikoillani, puin lapset rauhassa ja lähdimme matkaan. Ehdin juuri ajoissa töihin, vain oma aamupala jäi syömättä. En antanut lapsille ilmi missään vaiheessa, että nyt on kiire, joten ei heilläkään ollut syytä hätäilyyn, Intonen kertoo. Kun lapsia on kasvattanut omassa huushollissaan nelisenkymmentä vuotta, moni asia on ehtinyt siinä ajassa muuttua. – Kasvattaminen on ollut muuten ihan samanlaista hommaa, mutta uhat ja ongelmat ovat erilaisia. Omien lasten kanssa en valvonut öitä, mutta näiden kahden kanssa joskus olen valvonut, kun olen miettinyt sitä, minkälaisia vaaroja nuorten maailmassa nykyään on. Murrosikävaiheessa oli monenlaista, mutta aika vähällä siitä selvittiin, Intonen sanoo. Tyttären lasten suhtautuminen isovanhempiin kasvattajina oli hyvä. – Koskaan minua ei hävetty, Intonen sanoo. Puhu ja kuuntele Niin pienten lasten kuin nuorten kanssa Tarja Intosen mielestä toimii parhaiten puhuminen. – Olen aina puhunut paljon ja selittänyt asioita. Puhun paljon pienellekin. En vaan komenna, että ei saa koskea kukkaan, vaan selitän, että ei saa koskea, koska se on mummun kukka, hän sanoo. Intosen mielestä lapsille pitäisi ylipäätään puhua enemmän. – Lapset ymmärtävät kyllä. Minua kylmää aina, kun sanotaan, ettei lapset kuitenkaan tajua, Intonen sanoo. Tarja Intonen kertoo, kuinka 4-vuotias tyttärenpoika aloitti keskustelua puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. – Hän sanoi silloin, että on paha olla. Kysyin, onko oksettava olo, mutta ei ollut. Sitten kysyin, auttaisiko puhuminen. Hänellä oli paljon kysymyksiä äidistä. Keskusteltiin puolitoista tuntia, Intonen sanoo. Vaikka lapset olivat pieniä äidin sairastuessa, heille puhuttiin avoimesti tilanteesta. – Poika oli 3-vuotias, kun pyöräiltiin hautausmaan ohi ja hän kysyi, mennäänkö yhdessä viemään kukkia äidin haudalle, kun äiti kuolee. Se oli yllättävää, mutta osoitti, ettei heiltä salattu asioita, hän sanoo. Intosen mielestä onkin tärkeää, että aikuinen osaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä sanottavaa lapsella on. – En kannata vapaata kasvatusta, jossa lapsi sanoo säännöt, ja kaikki tehdään lapsen mielen mukaan. Mutta kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi kertoo. Siinä säästyy monta kiukkua ja itkua, kun kuuntelee lapsen mielipidettä. Joskus voi olla hyvä miettiä, miksi itse on päättänyt, että tehdään niin kuin minä sanon. Lapset kasvattavat myös vanhempiaan, hän sanoo. Isovanhemman vaistolla Intosen kotona kasvaneet tyttären lapsetkin ovat jo yli parikymppisiä ja lentäneet pesästä. Nyt koti on mummula. – Mummun rooli on erilainen. Se on erilaista kuin olla äiti. Se on siitä hankalaa, kun mummuna meinaa olla vähän lepsumpi, ja pienetkin sen tietää, Tarja Intonen sanoo. Tarja Intonen näkee, että lasten kanssa olemiseen on kehittynyt omanlaisensa vaisto vuosien aikana. – Sitä on vaikea selittää, mutta tuntuu, että näin vanhemmiten osaa suhtautua lapseen ja lukea, mikä lasta vaivaa. Voi nähdä ilmeestä, että nyt on paha olla. Sitten huomataan, että on tullut kakka housuun, käydään vaihtamassa uudet housut ihan kahden kesken, eikä tehdä siitä numeroa, hän sanoo. Isovanhemman perspektiivi lapsenlapsiin on erilainen kuin vanhempien. – Mummuna on enemmän aikaa tarkkailla lasta ja lapseen jaksaa keskittyä paremmin, koska lapsi on siinä vain hetken, Intonen sanoo. Tarja Intonen hoitaa mielellään lapsia milloin vain kalenteriin sopii. Keskiviikkoisin hänellä on tosin jo vuosia ollut ohjelmassa käsitöitä taitokeskuksella. – Jos meillä ei joku päivä kukaan käy, se on kummallista. Tykkään lasten kanssa touhuamisesta kuin hullu puurosta, hän sanoo. Lapset ovat onnitelleet Intosta äitienpäivän tunnustuksesta. Tarja Intonen kuuli sivukorvalla, kun hänen poikansa tiedusteli, kuka kunniamerkkiä on äidin puolesta hakenut. – Poika sanoi, että ihan hyvä, että on hakenut.