Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Vammalan Yrittäjät

Marjo Jalonen ei olisi koskaan voinut uskoa, että hänen pojalleen voisi tapahtua mitään pahaa – sitten Laviassa rysähti

Marjo Jalonen luki saamansa tekstiviestin moneen kertaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä viestin lähettäjä yritti hänelle sanoa. Sen hän käsitti, että viesti koski Marjo ja Marko Jalosen 16-vuotiasta poikaa Aatua . Marjo tiesi, että Aatu oli illalla lähtenyt yhdessä tyttöystävänsä ja kavereidensa kanssa Laviaan synttäribileisiin. Äiti ei odottanut poikaansa yöksi kotiin, koska Aatu oli sanonut menevänsä tyttöystävänsä luo. Nyt Aatun kaverin äiti vihjaisi varovaisesti, että jos haluat puhua, soita. Marjo soitti. Kävi ilmi , että Aatu saattoi olla yksi niistä nuorista, jotka olivat joutuneet yöllä auto-onnettomuuteen. Kaksi henkilöautoa oli ajanut lauantaina 12. syyskuuta kello 1.30 nokkakolarin Lavian Mannistentiellä. Toinen autoista oli törmäyksen jälkeen osunut puuhun, jolloin auton ovi ja katto olivat painuneet sisään. Kaksi nuorista oli loukkaantunut vakavasti, ja heidät oli kuljetettu ambulanssilla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, Taysiin. Oliko Aatu mukana, se ei vielä puhelimessa selvinnyt. Äiti oli ymmällään. Aatu oli hänen lapsistaan se kaikkein rauhallisin. Se, jolle ei koskaan voisi kuvitella tapahtuvan mitään pahaa. – Aatun kanssa sovittiin aina minne mennään ja koska tullaan, Marjo kertoo. Marjo ajattelikin, ettei tieto voi pitää paikkaansa. Sen on pakko olla väärinkäsitys. Siitä huolimatta hän huomasi pelkäävänsä, että hänen lapsensa on kuollut. – Se on sellainen hetki, ettei siinä muuta ajattele. En toivoisi sellaista kenellekään koskaan tapahtuvan. Marjo soitti Taysiin ja selitti asiansa. Puhelu yhdistettiin teho-osastolle. Sillä hetkellä hän ymmärsi. Hän sai tietää, että Aatu oli loukkaantunut vakavasti, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ollut. Hoitaja kertoi kaikista Aatun saamista vammoista suoraan ja kiertelemättä. Se oli kuin kylmä suihku, joka tuntui tavallaan myös hyvältä. Äiti sai nopeasti vastauksia kysymyksiinsä. – Olin jälkeenpäin tyytyväinen, ettei esimerkiksi virkavalta soittanut paikanpäältä, että täällä tätä poikaa irrotetaan autosta, mutta vielä ei tiedetä, kuinka vakavasti hän on loukkaantunut. Sitä äiti ei olisi kestänyt. Tampereelle Marjo ei lähtenyt ajamaan heti. Hän päätti rauhoittua ensin. Jos hän lähtisi ajamaan Huittisista Tampereelle siltä seisomalta, hän ei pääsisi turvallisesti perille. Hän myös tiesi, ettei teho-osastolle voi vain marssia sisään. Vierailuaikaakin olisi vain 15 minuuttia. Marjo pakkasi sen verran tavaroita mukaan, että voisi tarvittaessa viipyä Tampereella pitkään. – Kai se on niin, että kun tulee oikein tiukka paikka, sitä vain toimii. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin päästä Tampereelle turvallisesti. Totta kai siinä itkukin tuli. Onneksi päässä kaikuivat lääkärin rauhoittavat sanat: "Aatulla ei ole välitöntä hengenvaaraa." Se oli ainoa asia, joka sai äidin pysymään kasassa. – Se oli se lohtu. Kaikki onnettomuudessa mukana olleet nuoret olivat 16–18-vuotiaita. Aatu oli siinä autossa, joka paiskautui puuta päin. Kuljettajan vieressä istunut nuori loukkaantui vakavimmin. Aatu istui hänen takanaan. Aatu menetti onnettomuudessa tajuntansa. Marjo kertoo, että muut nuoret osasivat sokistaan huolimatta antaa pojille ensiapua. Siitä hän on ikuisesti kiitollinen. Marjo tietää, että myös auton kuljettaja teki kaikkensa toisten pelastamiseksi. Siitä huolimatta häntä on syytelty onnettomuuden jälkeen. Marjon mielestä se on kohtuutonta – ja täysin turhaa. – Ei ollut kyse tahallisesta väkivallanteosta, eikä ketään ollut tarkoitus satuttaa tahallaan. Jos niin olisikin, silloin voisin itsekin tuntea vihaa. Aatu ei muista onnettomuudesta mitään. Hänen ensimmäinen muistikuvansa on teho-osastolta, kun äiti tuli häntä lauantaina ensimmäisen kerran tapaamaan. Aina hän ei jaksanut pitää silmiään auki. Äiti sanoi, ettei tarvinnutkaan. Kun pahin oli jo ohi, ei ollut enää pakko skarpata. Äidillä oli vaikeaa. Hänen oli jo yhden yön jälkeen palattava kotiin ”keräämään vauhtia ja voimia”. Hän aikoi leiriytyä sairaalaan heti, kunhan Aatu pääsisi teho-osastolta lasten ja nuorten kirurgiselle osastolle. Siellä äiti saisi olla niin kauan, kunnes Aatu pääsisi kotiin. Teho-osastolla Aatu joutui olemaan viisi päivää ja sairaalassa vajaat kaksi viikkoa. Kotiin hän pääsi perjantaina 25. syyskuuta. Aatun vammoja äiti ei halua luetella. Sisäelinvaurioita on paljon, mutta poika on toipunut yllättävän nopeasti. Tiistaina hän aikoo jo palata kouluun, Lauttakylän lukion toiselle luokalle. Aatun ajatukset kirmaavat jo myös pelikentille. Hän on aina urheillut paljon, käynyt punttisalilla, nyrkkeillyt, pelannut salibandyä ja frisbeegolfia. Äiti uskoo, että hyvä kunto pelasti paljon. Viimeistään nyt Marjo ymmärtää, että on monta syytä olla kiitollinen. Onnettomuus on yhdistänyt perheitä. Paitsi heidän omaansa, myös muiden. Kriisiapua Marjo olisi silti toivonut saavansa. Hän kertoo sosiaalityöntekijän ottaneen häneen yhteyttä vasta kuusi päivää onnettomuuden jälkeen. Silloinkin avuksi tarjottiin vain puhelinnumeroa. – Omat paukut ovat siinä kohtaa niin vähissä, että sen avun pitäisi tulla automaattisesti. Sitä olisi myös saatava nopeammin. Marjo kertoo kuulleensa, että osa nuorista on syyttänyt tapahtuneesta itseään. Hän aikoo vielä ottaa yhteyttä kriisityöntekijöihin ja vaatia keskusteluapua paitsi itselleen, myös onnettomuudessa mukana olleille nuorille. – Tämä on ihan järkyttävä tilanne myös niille muille, jotka eivät loukkaantuneet. Jos tätä ei käydä ammatti-ihmisten kanssa läpi nyt, mitä tulee eteen puolen vuoden päästä? Toivon, ettei tämä asia paina nuoria koko heidän elämäänsä.