Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Vammalan Yrittäjät

Sastamalalainen Erkki Kulmala sai vajaat 40 vuotta sitten hätäkutsun luovuttamaan verta, pelastiko tämä lopulta synnyttäjän? – Nyt edessä on 120. verenluovutus

Elettiin muistaakseni vuotta 1982 (vuosi suuntaansa). Asuimme Helsingin Pajamäessä. Joulupäivänä tai tapaninpäivänä sain soiton Meilahden sairaalasta. Puhelimessa hoitaja kertoi, että heillä oli meneillään synnytysleikkaus, ja tarvittaisiin pikaisesti tuoreverta. Hoitaja kysyi, voinko ottaa siltä seisomalta taksin ja tulla Veripalvelun pääluovutuspaikkaan, joka sijaitsi tuolloin jossain Kivihaan alueella. Sanoin, että voin tulla, mutta on helpompi tulla omalla autolla. Olin perillä kymmenessä minuutissa. Siellä minua oli jo vastassa kaksi hoitajaa. He sytyttivät valoja tiloihin, ja kävelimme käytäviä reippaasti luovutustilaan. Luovutin verta ja ennen kuin pussi täyttyi, toinen hoitajista oli jo repimässä malttamattomana veripussia. Kun pussi täyttyi, toinen hoitajista otti pussin ja lähti kiikuttamaan sitä kohti Meilahtea. Toinen hoitaja jäi sitomaan käsivarttani, ja jo alle minuutin kuluttua sitomisesta poistuimme yhtaikaa talosta – hoitaja samalla sammuttaen valoja ja sulkien ovia. Minä puolestani ajoin takaisin kotiini. Tuolloin verenluovutuksessa oli olemassa pahviset kymmenen kerran kortit, joihin merkittiin aina käsin jokainen luovutuskerta. Kun kymmenen kertaa täyttyi, merkittiin seuraavan pahvin yläosaan käsin edelliset luovutuskerrat. Nykyaikaisia tietokoneohjelmia ei ollut. Tätä joulunpyhinä tekemääni luovutusta ei koskaan tietääkseni mihinkään merkitty, koska tuota pahvilätyskää ei ollut mukanani. Lähdinhän siltä seisomalta. Pidin vain itse huolen seuraavasta luovutusvälistä. Seuraavalla luovutuskerralla jatkettiin pahvilappuun siitä, mihin viimeisin merkintä oli kuitattu. En usko, että nykyään päästettäisiin veri eteenpäin ilman perinpohjaista pidempää tarkastusta. Varmaan veri tuolloinkin tarkastettiin jollain tasolla sairaalassa. En saanut koskaan tietää, kuinka leikkauksessa kävi, eikä sitä minulle olisi kerrottukaan. Riittikö yksi veripussi tuossa tilanteessa? Muita luovuttajia ei ollut, ainakaan veripalvelupisteessä. Sekin jäi arvoitukseksi, miksi he soittivat minulle. Saatoinhan olla ties kuinka mones, jota he yrittivät tavoittaa jouluna. Toisaalta asuin lähellä, ja minulla oli oikeanlainen veri – kylläkin Suomen yleisin veriryhmä.