Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

”Isoisäni poti sotatraumojen aiheuttamia vaivoja ikänsä ja piti asiat sisällään” – Nämä ovat minun yhtymäkohtani sotaan

Isoisäni ei puhunut siitä koskaan, ehkä joskus juovuspäissään vähän sivusi. Pientä lasta sotatarinat olisivat kiinnostaneet kovasti. Ne olivat jännittäviä. Ne olivat satua, jonka pystyi piirtämään kuvitelmissaan kuviksi. Vähän vartuttuani muistan kysyneeni sodasta taataltani. Jotain, vähän, hän kertoi ja jotain olen kuullut läheisiltäni. En muista, keneltä. Varmasti muistot lopulta ovat rakentuneet pienistä palasista, yhdestä kertomuksesta sieltä ja täältä. Isoisäni oli konekiväärimies, eturintamassa. Kaveri vierestä kuoli, kun isoisäni poistui hetkeksi paikalta. Jos hän ei olisi poistunut, ei olisi minua, eikä lapsiani, sukupolvien ketjua. Yksi kovimmista kokemuksista isoisälleni oli kuulemani mukaan kaatuneen sotilaan noutaminen vihollisen puolelta, pimeässä yössä. Hänet piti tuoda kotiin, kunniallisesti haudattavaksi, vaikka oma henki oli uhattuna. Näin sen ymmärsin. Minulle nämä ovat olleet lapsena kuultuja kertomuksia, tarinoita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän niistä poistuu epätodellisuus. Kun ajattelen, että omat lapseni ovat lähes samanikäisiä kuin rintamalle lähteneet nuoret miehet 80 vuotta sitten, tunnen surua – ja kunnioitusta. Isoisäni oli kenties tyypillinen suomalainen mies. Mitä minä hänet tunsin, hän ei paljon puhunut, tunteillut, eikä etenkään ylpistynyt. Hän olisi voinut kertoa saamastaan kunniamitalista tai sotajutuista suureen ääneen, mutta ei niin tehnyt. Sen sijaan hän poti sotatraumojen aiheuttamia vatsavaivoja koko ikänsä, ja piti asiat sisällään. Ehkä sekään ei ollut hyvä. Sukuni toisella puolella sotakokemus oli toisenlainen. Mummuni jätti kotinsa Karjalassa, asettui täysin tuntemattomien joukkoon Länsi-Suomeen, kiersi majapaikasta toiseen – etsi, ja löysi, oman paikkansa uudessa elämässä. Mummuni puhui evakkomatkastaan paljon. Ehkä hän purki traumaansa tällä tavoin, karjalaiseen puheliaaseen tapaan. Nämä ovat minun yhtymäkohtani sotaan. Sastamalan seudulla vastaavia on monilla – ja monia. Vapautemme hinta -teoksen sankarivainajien kuvat antavat kasvot kaatuneille ja tuovat sodan kokemukset lähelle yhä edelleen. Niin pitääkin, sillä niin minun sukupolveni kuin sitä seuraavien on ymmärrettävä historiaa. Sotatarinat eivät ole vain elokuvien ja pelien esille tuomaa viihdettä, jännitystä tai räiskintää, vaan oikeita surukokemuksia, ihmishenkiä ja kohtaloita.