Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Blogit Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Mikset sä voi pukeutua normaalisti?

Astun sisään paikkaan X ja minulta kysytään: ”Mikset sä osaa pukeutua normaalisti?” Heitän vastakysymyksen: ”Mikä on normaalia?”. En saa vastausta.   Kuulin tässä taannoin, että pukeutumistani spekuloidaan. Ajattelin tarttua näppikseen ja kirjoittaa siitä nyt. Teille lukijat.   Pienenä tyttönä kuljin lähinnä ilkimullikkana. Serkkunikin naureskeli, että ”Aina kun sä tulit meille kylään, riisuit ensimmäisenä vaatteet pois. Ja kun piti lähteä, nostit kauhean metelin!” Nii-in. Pienenä tyttönä halusin olla prinsessa, supersankari, länkkäri, sambatyttö… Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Naapurin tyttö opetti minua tanssimaan lambadaa ja se vasta olikin mahtavaa tanssia se! Sain joskus tuliaisena ulkomailta upean röyhelöhameen jota pidin kuin kukkaa kämmenellä. Kunnes rakas pikkusisareni sai sakset käteensä ja onnistui tuhoamaan hameen säpäleiksi, Se otti päähän. Ja paljon. 90-luvulla elettiin lama-aikaa ja minun vaatevarastoni koostui sisarusten ja serkkujen ja kissankaimantätiveikkojen vanhoista vaatteista. Joskus saimme myös lahjoituksena uusia vaatteita jotka oli meitä varten tehty, lama kun oli, mutta rahaa ei.   Kun olin päässyt ripille, ostin elämäni ensimmäiset Lewikset, omilla lahjaksi saaduilla rahoilla. Ne oli mustat ja ne oli mageet. Sitten ostin pari uutta paitaa joilla pärjäsin ainakin vuoden. Jo yläasteikäisenä komppasin tätien ja mummujen ullakot, kiersin kirpparit ja etsin sieltä vaatteita. Pukeuduin jossain vaiheessa pitkälti 70-luvun kauluspaitoihin ja mekkoihin. Minä pidin niistä, vaikka muut ei niinkään. 17-vuotiaana sain elämäni ensimmäisen palkan. Varasin ajan kampaajalle ja otin permanentin, Oikein käkkärän ja pöyhkeän. En osannut hoitaa sitä ja hiuksiini ilmestyi rastat, ihan itsestään. Kun menin tekemään asialle jotain, kampaaja ei tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Ensimmäisestä palkasta ostin myös pari kivaa vaatetta. Toinen oli leopardikuvioinen kynähame ja toinen läpikuultavasta kankaasta tehty paita. Ne oli sairaan mageet, minun mielestäni, ei niinkään muiden.   Nyt 18 vuotta myöhemmin ostin samanlaisen setin Savonlinnasta. Leopardikuvioisen kynähameen ja mustan paidan. Ne on sairaan mageet! Kun minulta kysyttiin: ”Mikset sä voi pukeutua normaalisti?”, minulla oli päälläni leopardikuvioinen takki. Ihanan pehmeää materiaalia, mukava päällä, istuu kuin nenä päähän. Hihoissa ja helmassa mustaa pörheää karvaa! Wau, se on sairaan magee! Mutta ei ehkä muiden mielestä.   Miksi pukeutumiseni sitten herättää ihmisissä kysymyksiä ja spekulointia? En osaa yhtään itse vastata tähän. Minun silmissäni kun jokainen ihminen on kaunis. Ikään, kokoon, sukupuoleen ja pukeutumistyyliin katsomatta. Sen jälkeen kun opin hyväksymään itseni, opin hyväksymään myös kaikki muut sellaisenaan. Se siis todella pitää paikkansa. Kun osaat rakastaa itseäsi, osaat rakastaa myös muita, ehdoitta. En syntynyt tänne miellyttääkseni muita ihmisiä tai palvellakseni muiden tarpeita. Mutta se ei tarkoita silti sitä, ettenkö olisi hyvä toisille.   Sen ainakin tiedän, etten hae pukeutumisellani huomiota. Se huomio tulee ihan katsojan itsensä kautta. Mihin hänen silmänsä eivät ole tottuneet ja mitä hänen mielensä ei pysty käsittelemään. Ymmärrän, että sellainen herättää ajatuksia, jopa ihmetystä ja pahimmillaan pelkoa.   Aion silti jatkossakin olla se mitä olen. Prinsessa, supernainen, pinup tyttönen, rocknainen, sambaneito, tai mitä vaan taivaan ja maan väliltä. Koska minä voin.