Kotitilaansa yli 35 vuotta viljellyt talonpoika muistaa ajan, kun voimia oli vaikka mihin – ”Nostan hattuani nuorille”

Suodenniemeläinen Tarmo Seppä kirjoittaa talonpojan tarinansa luovuttaessaan tilansa seuraavalle sukupolvelle. Se osoittaa, miten suomalainen ruoantuotanto on muuttunut.

6.6. 11:45

Elettiin railakasta 80-lukua. Nyt tuntuu, että siitä on ikuisuus. Tai sitten ihan eilispäiväähän elettiin. Maailma oli täynnä tekemätöntä työtä. Siihen piti vain tarttua.

Ja minähän tartuin. Tein elämäni rohkeimman, mutta samalla vääjäämättömimmän päätöksen. Ryhdyin viljelemään kotitilaani. Isä ja äiti kuuden lapsen avustamina olivat tehneet elämäntyönsä ja alkoivat väsyä. Niinhän ihmisille aina käy. Kuin kedon kukalle. Keväällä se kasvaa ja alkaa kukkia. Syksyllä kukat ja lehdet varisevat pois.

Muistan hyvin ne alkuvuodet. Tuntui siltä kuin voimia olisi vaikka millaisiin suorituksiin. Isän ja äidin tärkeät työt eivät enää pojalle käyneetkään. Piti rakentaa uutta, saada jotakin omaa. Kumppanikin löytyi rinnalle ja tuntui, että hänen kanssaan rakennamme Roomankin uudelleen. Siis kuvaannollisesti.

Vuodet vierivät, elämä rullasi. Navetassa oli sopiva määrä lehmiä ja pirtillä lopulta kolme maailman suloisinta tyttöä. Toimeentulo velkataakan alla ei ollut helppoa, mutta kaikesta selvittiin. Lapset kasvoivat aikuisiksi ja heistä tuli kunnon kansalaisia. Ahkeria suomalaisia naisia. Huomasimme, että sekin asia elämässä tuli hoidettua.

Lapset lähtivät maailmalle, mutta onneksi aika lähelle. Hekin alkoivat muodostaa omia perheitään. Olimme taas kahden. Jatkoimme töitämme entiseen tapaan. Ei meillä ollut hätää. Kaikenlaisia asioita tuli vastaan, jopa kuolemaakin katselin hetken silmästä silmään. Senkin taistelun voitin, mutta voimat alkoivat ehtyä. Aivan kuten isällä ja äidilläkin aikoinaan. Kedon kukkanen alkoi jälleen pikkuhiljaa surkastua elämän armottomassa kiertokulussa.

Aloitin Hottin tilan isäntänä 30.1.1987. Toukokuun lopussa oli käsillä armon päivä 30.5.2022. Silloin siirtyi kotitilan isännyys tyttärelle ja hänen miehelleen. Maailma ja maatalous ovat rajusti muuttuneet 35 vuodessa. Jokapäiväinen leipä kotipellossa tuotettuna ei enää olekaan itsestään selvyys. Ikimuistoinen navettammekin on tyhjä lehmistä, ja sen käyttötarkoitus muuttuu. Historia tavallaan toistaa itseään. Nuorten terhakas ajatusmaailma pöllyyttää vanhoja arvoja. Kuten pitääkin.

Toivon nuorille voimia, intoa ja korkeimman siunausta selvitä alkavasta urakastaan, johon nyt ryhtyvät. Aivan kuten itsellenikin toivoteltiin silloin joskus. Nostan hattuani heille, sillä suomalainen talonpoika on näinä aikoina henkitoreissaan. Ruuantuotantomme omavaraisuus on pahemmin uhattuna kuin koskaan, joten nyt tarvitaan urhoollisia nuoria, jotka rakastavat isänmaamme pellon hedelmällistä tuoksua ja jotka uskovat, että leivän päälle saa särvintäkin. Tässä on se tämän päivän ydinkysymys.

Muistan, kuinka hankimme sukupolvenvaihdosta tehdessämme isälle ja äidille kiitokseksi taulun, jossa Pälän kantatilan pellolla on kymmenen uurastajaa rukiinleikkuussa joskus sotavuosina. Osa niittää kypsää viljaa sirpillä, osa sitoo lyhteitä ja osa kokoaa kauniita kuhilaita pellolle. Tuo kuva pyörii mielessäni luovuttaessani viestikapulaa seuraavalle sukupolvelle. Aikana, jolloin niittäjiä ja sirppejä ei enää pellolla näy.

Seuraavaa kapulan vaihtoakin jo ajattelen. Vaikka en sitä tulekaan näkemään.

Kirjoittaja on yhä talonpoika henkeen ja vereen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos